Giallo, Krimi, Policier
Italian sana giallo tarkoittaa keltaista sekä salapoliisitarinoita Mondadori-kustantamon keltakantisista dekkareista alkaen. Elokuvakäsitteenä giallo koskee moderneja italialaisia trillereitä, jotka tunnetaan mystisestä tunnelmasta ja hiotusta ilmaisusta.
Sensuelli ja raju kuvasto muodostaa itsenäisen tason ja on silti osa tarinaa: ovatko asiat miltä näyttävät, ydinkysymys kuuluu. Film noirin lailla giallon tarkka määrittely lienee makuasia. Eurojännityksen kimara Giallo, Krimi, Policier tutkii ”G-tyylin” juuria ja hedelmiä yli rajojen; saksalaisista edeltäjistä ranskalaisiin sukulaisteoksiin, kauhusta poliisitoimintaan.
Länsisaksalaiset krimi-elokuvat Edgar Wallacen romaaneista pohjustivat giallo-ilmiötä vetävällä rikosestetiikallaan. Sarjakuvamaisessa Lontoossa tapahtuvien Scotland Yard -mysteerien maailma on mielikuvituksellinen, fiksu ja seksikäs. Sarjan huippu on Alfred Vohrerin oiva Kostaja Lontoosta (Der Hexer, 1964) eikä vähiten Anneli Saulin tähtiroolin ansiosta.
Myöhemmät Wallace-krimit syntyivät italialais-saksalaisin voimin.
Kiehtovan Double Facen (1968) ohjasi spektaakkelimies Riccardo Freda, ”genre-ideointien ylpeä suurmestari” (Peter von Bagh). Miljonääri Klaus Kinski menee raiteiltaan nähtyään kuolleen rakastetun kaksoisolennon seksielokuvassa. Pop-taajuuksia hakeva kartanogotiikka sykkii Teuvo Tulion veroista vanhan liiton intensiteettiä. Giallo-elokuvan isäksi usein mainittu Mario Bava oli sielukkaan kauhukuvaston spesialisti, ”1900-luvun jälkipuoliskon merkittävin italialaisohjaaja” (Kari Salminen). Viiltävän glamourin merkkipaalu Verta ja mustaa pitsiä (1964) vie muotitaloon, jossa naamioitunut surmaaja vaanii huumekauppaan sotkeutuneita malleja.
Bavan Kalman hääyössä (1969) muotiguru murhaa morsiamia. Itserakkaan mielipuolen päiväkirja on Poe-henkinen sekoitus piilotajunnan aaveita, kadonneen lapsuuden lumoa ja mustaa huumoria.
Giulio Questin genre-elokuvat säteilevät sääntöjen rikkomisen hehkua, harkittua anarkiaa. Kuoleman ansa (1967) on ”kuin Godardin LSD-tripillä ohjaama kauhufilmi” (Craig Ledbetter). Pirulliset-variaation keskiössä ovat suurkanalan omistajat Jean-Louis Trintignant ja Gina Lollobrigida. Isäntä harrastaa sadistisia roolileikkejä ja futuristinen broilerijalostus tuottaa päättömiä, siivettömiä mutantteja.
Trintignant jatkoi neurootikkolinjaa vaimonsa Nadine Trintignantin ohjauksessa Petturimurhaaja (1970), mukana myös toinen giallo-peruskasvo Florinda Bolkan. Mainetta vaille jäänyt kirjailija herättää kohua perättömillä murhaviesteillä ja ajautuu sanoista tekoihin. Markku Tuuli piti hypnoottista teosta kummankin Trintignantin parhaana.
Orionissakin nähtyjen Dario Argenton 1970-luvun trillerien suosio käynnisti suurimman giallobuumin. Brändiin kuului Argenton säveltäjä Ennio Morricone. Morriconen melodiat hivelevät Luciano Ercolin tunnelmoinnissa Kohtalokkaat kuvat (1970), jossa kiristäjämuukalainen vaivaa vaurasta Dagmar Lassanderia. Eroottinen painajainen on täynnä trendikkäitä naisia ja surrealistisia sisustuksia.
Morricone soi myös Luigi Bazzonin Viidennessä sormessa (1971). Karismaattinen Franco Nero on alamäkeen ajautunut lehtimies astrologisen psykopaatin jäljillä. Kuvaaja Vittorio Storaron kaupunkivisioista ei tilantajua puutu.
Unenomainen Terrori (Victims, 1970) on giallo-harrastajien etsimä harvinaisuus skandinaavisin maustein. Vieraantunut perheenäiti Marisa Mell (Diabolik) joutuu harhojen ja hämäysten ketjuun, näyttämöinä Tukholman keskusta ja patsaspuisto Millesgården.
Enteet ympäröivät Venetsiaan saapunutta arkkitehtiparia Nicolas Roegin Kauhunkierteessä (1973). Hyytävä ja herkkä visuaalisten vastaavuuksien mosaiikki perustuu Daphne du Maurierin tekstiin, mutta yliaistilliset elementit, sarjamurhat ja sivistynyt outouden ilmapiiri ovat silkkaa gialloa.
Kunnon arthouse-väristyksiä jatkaa Dino Risin Muukalaisia Venetsiassa (1976). Koulupojalle avautuvien ullakon salaisuuksien tarinan aikuiset ovat Catherine Deneuve ja Vittorio Gassmann.
Palkitun draamaohjaaja Pupi Avatin Nauravien ikkunoiden talo (1976) kuuluu Italian kauhun legendoihin. 1950-luvun Emilia-Romagnassa entisöijä Stefano (Lino Capolicchio) saapuu pikkukaupunkiin restauroimaan freskoa, johon liittyy jotakin karmeaa. Maanläheinen mysteeri yltyy pikku hiljaa repäiseväksi painajaiseksi.
Henri Verneuilin Pelko kaupungin yllä (1975) yhdistää italokauhuvaikutteita poliisisankari Jean-Paul Belmondon hurjaan menoon. Pariisin sinkkuja uhkaa seksin vapautumisesta häiriintynyt tappaja. Urbaanisti sykkivä Morriconen musiikki tunnetaan myös John Zornin versiona.
Alberto de Martinon “giallo-poliziesco” Sylkevä magnum (1976) lataa pulp-psykologiaa, kaahausta, kovia otteita ja Armando Trovajolin funk-jazzia sisarensa kuolemaa tutkivan kanadalaispoliisin tarinaan. Tähtikaarti on Amerikan parasta B-ryhmää: Stuart Whitman, John Saxon, Tisa Farrow, Martin Landau.
Tenebre – pelkoa ei voi paeta (1982) on Dario Argenton modernismin kutkuttava ja kiero kulminaatio. Jännityskirjailijan PR-kiertuetta varjostaa uudesta romaanista kopioitu murhasarja. Ylihygieenisessä luksusmiljöössä tapahtuva ”metagiallo” pohtii väkivaltaisen taiteen vastaanottoa niin närkästyneiden kriitikoiden kuin hullujen fanienkin kannalta. Itsetutkiskelun ja ironian raja on veteen viilletty viiva. Luciano Tovolin mahtavat kamera-ajot jatkavat siitä mihin Ammatti: reportteri jäi.
Argento äityi sadunkertojaksi Phenomenassa (1985). Hyönteisten aaltopituudelle virittyvä Jennifer Connelly ratkoo sveitsiläisen eliittikoulun murhia. Eläinrakkaan Disney-prinsessapiirretyn ja julman pyhimystarun rajalla rönsyilevän fantasian loppunäytös on parasta Argentoa. Ääniraidalla Goblinin instrumentaalirock kohtaa Motörheadin ja Iron Maidenin.
Lucio Fulcin jäätävä New York Ripper (1982) törmäsi sensuuriin meillä ja muualla: Brittein elokuvatarkastamo karkotti sen maasta poliisisaattueessa. Länsimaisen rappion peilaus on enemmän kuin sarja patologisia yksityiskohtia. Kriittistä epämukavuutta lietsotaan Michael Haneken lailla, mutta ilman korkeakulttuurin silausta. Elokuvalla on myötätuntoa vain kuolemansairaita lapsia kohtaan.
Lauri Lehtinen