Kauhuelokuva meksikolaisittain

KAVA:n harvinainen meksikolaisen kauhuelokuvan sarja esittelee ensimmäistä kertaa Suomessa katsauksen maan merkittävään kauhuelokuvatuotantoon. Kalman kalseat kryptat, lämmintä verta janoavat charmantit vampyyrit ja salaperäiset munkkiveljeskunnat säväyttävät tyylikkäästi. Sarjassa edetään vampyyrien valtaamalta meksikolaiselta maaseudulta kaupunkien urbaaniin ahdistukseen.

Meksikon suurlähetystön ja Cinemaissi-festivaalin kanssa toteutettava Meksikon kauhu-sarja  alkaa 12.10. Ensimmäisen viikon aikana nähdään jo kolme elokuvaa. Luostarin kummitus (El fantasma del convento, 1934) on aikanaan merkittävän ohjaajan Fernando de Fuentesin kädenjälkeä. Sekä Vampyyrissä (El Vampiro, 1957) että Vampyyrin arkussa (El Ataúd del vampiro, 1958) turmeltunutta vampyyrikreiviä esittää arvoituksellinen Germán Robles. Sarjan päättää modernin meksikolaisen kauhun kansainvälinen menestys Guillermo del Toron Cronos.

*  *  * 

Veljessodasta (Meksikon vallankumous) nousseessa maassa ryhdyttiin rakentamaan elokuvateollisuutta, joka 1930-luvulla eteni vakain askelin. Äänielokuvan aiheuttama murros synnytti muutaman elokuvantekijän, tuottajan ja näyttelijän muodostaman monikulttuurisen sulatusuunin, josta vuosikymmenen aikana valmistui kirjo nautittavia elokuvia.

Näiden vuosien kiistatta merkittävimpiin elokuvantekijöihin kuuluu Fernando de Fuentes, jonka elokuvat loivat vakuuttavaa kansallista kuvastoa. Ohjaaja kokeili kykyjään myös nousevan meksikolaisen kauhuelokuvan saralla elokuvallaan El fantasma del convento (Luostarin kummitus, 1934), jonka teemana on aviorikoksen synti.

1930-luvulta on peräisin myös joukko huomattavia lajityypin edustajia: La llorona (Ramón Peón, 1933), joka käsittelee vanhaa, Meksikon siirtomaa-ajalta peräisin olevaa legendaa; ekspressionistinen Dos monjes (Juan Bustillo Oro, 1934) sekä saman ohjaajan hämmentävä El misterio del rostro pálido (1935).

1940-luvulla meksikolainen elokuvatuotanto loi populaarikulttuuriin perustuvaa estetiikkaa. Tämän merkittävän, kulta-ajaksi kutsutun vaiheen epäonnistuneempaa perua ovat muutamat muut lajityypit, kuten ”vapaapainijaelokuvat”, joista keskeisimpinä kansansankari Santon tähdittämät, vahvasti kollektiiviseen muistiin ankkuroituvat elokuvat. Kyetäkseen pelastamaan ihmiskunnan, sankari joutuu kohtaamaan vampyyrinaisia, marsilaisia, zombeja ja Guanajuaton muumioita. Tämän lajityypin rinnalle syntyi meksikolaiseen kauhuelokuvaan rakentuva uusi loistokausi.

Tuolla kaudella syntyneitä elokuvia ovat El hombre sin rostro (Juan Bustillo Oro, 1950); kulttielokuva Ladrón de cadáveres (Fernando Méndez, 1956), jossa vapaapainijaelokuvaa yhdistetään hullun tiedemiehen tematiikkaan; La momia azteca (Rafael Portillo, 1957); Misterios de ultratumba (Fernando Méndez, 1959); El espejo de la bruja (Chano Urueta, 1962); El barón del terror (Chano Urueta, 1962); Santo vs. las mujeres vampiro (Alfonso Corona Blake, 1962); La cabeza viviente (Chano Urueta, 1963); La Loba (Rafael Baledón, 1965); El escapulario (Servando González, 1968), Hasta el viento tiene miedo (Carlos Enrique Taboada, 1968) ja El libro de piedra (Carlos Enrique Taboada, 1969).

Kansainvälisesti tunnetut elokuvat erottuvat toki joukosta. Merkittävän ohjaajan Fernando Méndezin El vampiro (Vampyyri, 1957) ja El ataúd del vampiro (Vampyyrin arkku, 1958) kuuluvat molemmat Universal-studion tuotannon kanssa kilpailleisiin b-luokan elokuviin. Niiden omaperäisyys perustuu kuitenkin tapahtumien sijoittumiseen slaavilaisten linnojen sijasta Meksikon maaseudun syrjäisten kolkkien suurtiloille ja myöhemmässä vaiheessa puhtaasti urbaaniin ympäristöön. Turmeltuneen vampyyrikreivin roolissa esiintyi toistuvasti arvoituksellinen näyttelijä Germán Robles.

Lajityyppi saavutti näin unohtumattoman ulottuvuuden, josta on kiittäminen kolmea kokenutta elokuvantekijää: Fernando Méndeziä, Juan López Moctezumaa ja Carlos Enrique Taboadaa. Viimeksi mainitun aikaansaannosta on uudistushenkisellä 1970-luvulla toteutettu klassikko. Hän toisti elokuvassaan Más negro que la noche (Mustempi kuin yö, 1975) Edgar Allan Poen kehittämää teemaa – uhkaava musta kissa – ja yhdisti siihen aineksia ”giallo” -nimellä tunnetusta italialaisesta kauhuelokuvan alalajista, jossa kauniita naisia ahdistellaan kauhistuttavalla tavalla käyttämällä tehokeinona korostuneen omakohtaista kerrontaa.

Vuosikymmenellä tehtiin myös muita mieliin painuvia elokuvia, kuten Satánico pandemonium (Gilberto Martínez Solares, 1975), Alucarda, la hija de las tinieblas (Juan López Moctezuma, 1978) ja La tía Alejandra (Alejandra-täti, Arturo Ripstein, 1979), jossa valkokankaalle tuotiin Meksikon pääkaupungissa asuvan perheen taloudellinen ahdinko. Sen synkkänä vertauskuvana on varakas ja pahansuopa täti, noita.

Elokuvan Cronos (Guillermo del Toro, 1992) myötä meksikolainen kauhuelokuva saavutti jälleen kansainvälistä tunnustusta. Tarina lähtee liikkeelle keskiajalta, alkemistien harjoittamista menetelmistä siirtyäkseen sitten nykyaikaan ja antiikkikauppojen maailmaan. Näihin piireihin ilmestyy outo kellokoneisto, joka tarvitsee verta käyttövoimakseen ja antaa omistajalleen elinvoimaa.

Elokuvat Sobrenatural (Daniel Gruener, 1996) ja Kilómetro 31 (Rigoberto Castañeda, 2006) osoittavat, että meksikolainen nykyelokuva ei ole unohtanut lajityypin menneitä saavutuksia.

Raúl Miranda López
(käännös espanjasta Anita Mikkonen)