Se siitä

50-luvulla oli "ala", elokuva-ala, näkyvimpinä hahmoina herrat Mauno Mäkelä, Risto Orko ja maisteri T.J. Särkkä, "maisteri" paimenkoirineen, joiden jälkeläisiä vielä hoidetaan, saamieni tietojen mukaan. Vietin nimittäin muutama vuosi sitten hauskaa iltaa Suomen Damaskoksen suurlähetystössä. Suurlähettilään vaimo oli maisterin tytär, mikäli oikein muistan. Hänellä oli koiria Marjaniemessä ja Damaskoksessa.

Eräs maisterin koira oli kerran purra minua.

Alalla oli suuri määrä järjestöjä, ylimpänä valvojana Filmikamarin majuri Olavi Aittola. Ala vietti välillä suuria juhlia, ja sitten jaettiin Jusseja. Järjestöjä oli paljon, näin voitiin juhlia useammin. Erään sellaisen ala-juhlan jälkeen Vapaan taidekoulun tiloissa oli jatkot. Minä väsynyt ja kännissä. Sulkeuduin talon ainoaan vessaan ja nukahdin. Ala ei tiennyt missä käydä pissalla. Heräsin kuitenkin aamulla, pääsin Kuopion junaan. Olin lyönyt kasvoni johonkin kovaan: vasta junan vessassa älysin, miksi kaikki tuijottivat minua ravintolavaunussa. Kasvot täynnä hyytynyttä verta.

Ei sentään aina ryypätty. Tehtiin ahkerasti töitä sekä alalla että sen ulkopuolella. Ala ei oikein sietänyt uusia elokuvakriitikkoja, yritti rankaista viemällä "kortin", siis Helsingin teattereiden vapaakortin. Tuo kortti vetosi naisiin. Sillä sai naisia, useimmiten kuitenkin vain teatteriin, ei sänkyyn. Mihin sänkyyn olisi sitten menty? Ei minulla sellaista paikkaa ollut.

Kaikkein ylimpänä elokuva-arvostelijana ja ennakkonäytösten järjestäjänä hääräsi Paula Pimpula Talaskivi, joka kuitenkin osoitti yllättävää ymmärrystä meitä nuorempia kohtaan. Hän oli keskitien kulkija: alaa ei saanut liialti härnätä. Jatkoilla Pimpulan luona Sinebrychoffinkadulla puhuttiin niitä näitä ja juotiin. Hiljaa piti olla: Jakkuli nukkui.

Perustimme elokuvakerhoja, olin mukana Studiossa, ensin Pengerkadulla, sitten Savoyssa. Hankin Helsinkiin Joris Ivensin, hän asui Kämpissä ja joi irlantilaista viskiä. Vasemmistolaisille, lähinnä kommunisteille tarkoitettu elokuvaesitys oli täysi katastrofi, Studiossa sen sijaan paljon väkeä.

Olimme kaikki hirvittävän nuoria. Nykyään hirvittää, kun nuoret ovat hirvittävän nuoria.Piti perustaa elokuva-arkisto, mutta ala oli epäluuloinen. Tuottajat väittivät pitävänsä huolta elokuvistaan. Maahantuojat vetosivat sopimuksiin, joiden mukaan kopiot oli tuhottava.

Aito Mäkinen ei halunnut hosua, vaikka muutoin olimme useista asioista samaa mieltä. Todistettiin kuitenkin toisillemme, että ala oli ehdottomasti saatava mukaan - if you can't beat them, join them.

Perustavasta kokouksesta ei taida olla kuvia: Tornin kabinetissa, minä takapiruna. Ala oli saatu mukaan, en muista millä konstilla, pääpomona Mauno Mäkelä, jolle silloin tällöin olin vienyt puolikypsiä elokuvasynopsiksia, jotka kaikki hylättiin. Mäkelän klaani yrittikin esiintyä sivistyneemmin kuin Särkkä, kun taas Risto Orko omasta mielestään oli yläpuolella kaiken. Kiila kokoontui myöskin Tornissa. Jossakin vaiheessa näinä vuosina (Päivän Sanomien elokuvakriitikkona, Matti Salon ohella) päätoimittaja Matti Kurjensaari piti siellä hoviaan, syötiin ja ryypättiin taas. Joskus läsnä Tuure Lehen ja Armas Äikiä. Äikiä tuli jatkoille meille. Sotaa käynyt veljeni uhkasi lyödä häntä turpiin. Kerroin veljelleni että sen olivat lapualaiset aikoinaan jo tehneet, siksi Äikiä oli helvetin ruman näköinen.

Minne arkisto, kuka hoitamaan? Löysimme Oikokadulta pienen katutason mestan, sinne arkisto ja Ywe Jalander, joka asui Liisankadulla. Lahjoitin paljon kirjoja arkistolle, samoin teki Aito. Siitä se alkoi.

Alan heikkeneminen sai vauhtia 50-luvulla. Minusta piti tulla, omasta aloitteestani, Hbl:n TV-arvostelija, mutta television johtaja Ville Zilliacus uhkasi boikotilla ja lehti perui tarjouksensa. Ala taisteli innokkaasti televisiota vastaan eikä ottanut oppia Yhdysvalloista, missä elokuvatuottajat olivat avainasemassa, koska heillä oli suuret varastot. Ruotsissakin ala muodosti konsortion, joka ei myynyt TV:lle ilman yhteispäätöksiä. Suomessa taas SF:n TV-oikeudet myytiin pilkkahinnalla Ylelle, tuottajat eivät saaneet jalansijaa tuotantopuolella, koska Yle ja vähitellen MTV rakensivat itselleen kaikenkattavan organisaation, jota myöhemmin pönkitti vasemmistolainen ajatus siitä että "yhteiskunnan" johtama tuotanto jollakin tavalla oli parempaa.

Minulla ei koskaan ole ollut varsinaista asemaa elokuva-arkistossa, jos ei nyt sitten joku tilapäinen hallituksen varajäsenyys ole asema. Huvittuneena olen myöhempinä vuosina havainnut että mitä absurdeimmat tyypit kelpaavat hallituksen puheenjohtajiksi, kuten tuo Juhani Saarivuo, niuhottaja, juridinen pilkunn..., joka joskus auttoi minua, joskus halusi kaataa minut - Elokuvasäätiössä. Hänen ja monen muun tuntemani valtion virkamiehen pääsääntö näyttää olleen: ei saa tehdä virheitä. Laiskuudesta ei rangaista.

Oikeastaan en välittänyt asemista. Olen kärsimätön ihminen, enkä välittänyt luottamustehtävistä kun ei minuun muutenkaan luotettu.

Sitten Elokuva-arkisto piti saada FIAF:in jäseneksi. Meitä auttoi Ruotsin Einar Lauritzen, aina yhtä sivistynyt ja kohtelias papereiden ja stillkuvien kerääjä. Minulla oli kuitenkin omia ystäviä, arkistotoiminnan Godfather Henri Langlois ja FIAF:n viehättävä pääsihteeri, jota nain nuoruuden innolla ja tehokkaasti Prahan Alcron-hotellissa, jota en vieläkään pysty ohittamaan muistamatta öitä hänen kanssaan, Donnerin ja pääsihteerin kalpeita kasvoja aamutuimaan, ja sitä tosiasiaa että minulla oli hallussani talon ainoa seinäpistoke, jonka avulla sai sähköä habsburgilais-keskiaikaisista töpseleistä, joissa oli iso pinna keskellä. Kaikki jahtasivat minua, minä jahtasin pääsihteeriä, ja Langlois söi. Tulin hänen ystäväksi. Vähitellen SEA:sta tuli FIAF:n täysjäsen.

Sittemminhän syntyi se suuri riita Langlois versus FIAF, mutta olin aina Langlois'n puolella, vaikka hän olikin omalla tavallaan täyshullu. Hän väitti kuitenkin pitävänsä minun elokuvistani, kun pääsin itse tekemään, esitti niitä teattereissaan, järjesti sarjoja, syötiin, juotiin. Hänen kauttaan tutustuin sitten kahteen ihmeelliseen naiseen, Mary Meerson, puolisokea, likainen, ja Lotte Eisner, josta tuli paras Pariisin ystävättäreni. Naimisesta ei puhettakaan, hän oli kai minua 40 vuotta vanhempi, samanlainen äiti-ystävähahmo kuin aikaisemmin Anni Collan, Urheilumuseon johtaja.

Langlois varasti kaikkea elokuvaan liittyvää, huolenpito oli sitten toinen asia. Kerran salakuljetin hänen laskuunsa 16 mm kopioita New Yorkista Pariisiin. Kiitoksena hän tarjosi minulle ostereita Café Royalissa. Törmäsin häneen monessa paikassa, myöskin Cannesissa, jossa hänen, minun ja Lotten kantahotelli oli Savoy: sekin on mennyttä, purettu. Muut ovat kuolleet.

Suomen arkiston myöhemmistä vaiheista en tiedä paljoakaan, eikä asia minua hirveästi kiinnostanut. Tehty on tehty. Reagoin kuitenkin kun arkistosta tehtiin valtion laitos. Olin sitä mieltä, olen edelleenkin, että arkisto, säätiö ja muut elokuvaan liittyvät organisaatiot olisi yhdistettävä, mutta säätiömuotoisina. Valtion taidelaitokset ovat hallinnollisesti jäykkiä. Ilmeisesti kuitenkin luotiin liikkuville kuville arvovaltaa kun SEA:sta tuli osa valtiota.

FIAF:in tämän suhteen viljelemiin muotokysymyksiin jouduin sitten myöhemmin tutustumaan, kun FIAF väitti että Ruotsin vastaava Cinemateket ei ollut "independent", ja että se oikeastaan pitäisi erottaa, syystä että sillä ei ollut aivan itsenäistä hallintoa. Siitä vaan, minä vastasin, tietoisena siitä että monet jäsenarkistot olivat riippuvaisia Ruotsin kopioista. Härkänen muuttui kärpäseksi.

Ruotsissa (vuodesta 1972, sittemmin 1978-82 toimitusjohtajana) törmäsin integroituun laitokseen, ainakin siihen aikaan Euroopan suurimpaan, joka oli päässyt aika pitkälle vanhojen elokuvien säilyttämisessä ja nitraattikopioiden siirtämisessä pysyvämmälle pohjalle. Olin alusta alkaen vakuuttunut siitä että eri arkistotoimet (filmit, paperit, käsikirjoitukset) oli saatava synkrooniin järjestykseen, minkä johdosta panin alulle Ruotsin filmografiatyön, kuten myöhemmin Suomessa, Elokuvasäätiön puitteissa. Rahoituksen järjestäminen oli sitten toinen asia, koska ainakin Ruotsin filmografia tuli tavattoman kalliiksi, siellä ei ollut Kari Uusitalon tapaista työhullua tilastomuurahaista.

Koska Ruotsin instituutti oli integroitu, syntyi mustasukkaisuussuhde kalliin tuotannon ja vähemmän kalliin arkistotyön välille. Yritin selittää että ilman elokuvia ei voi olla arkistoa, mutta tuntuihan se kummalliselta kun jouduin olemaan pihinä palkkojen suhteen samaan aikaan kun Fanny ja Alexander sai maksaa 35 miljoonaa SEK.Nyt kun Suomessakin liikkuvan kuvan säilyttäminen oli päivänselvä asia, tuntuu ihmeelliseltä muistella 1950-luvun alan, television ja valtiovallan torjuvaa asennetta. Missä olisi suomalaisen elokuvan menneisyys ilman elokuva-arkistoa?

Kuulun siihen sukupolveen, jonka elokuvakoulutus ei ole peräisin korkeakoulusta, kaiken olen oppinut näkemällä elokuvia, kriitikkona, kerhoihmisenä ja arkistoesityksiä katsomalla. Tilanne on kuitenkin vuosikymmenten kuluessa radikaalisti muuttunut videon myötä, vaikka ortodoksi käsityskanta on että elokuvia ei "saa" katsoa pienestä ruudusta. Tosiasia on kuitenkin se että pääosa ihmiskunnasta katsoo niitä tällä tavalla piittaamatta ortodokseista. Ikävä kyllä vain suurten maiden klassikot ovat videolla saatavissa, jos ei sitten paljon mainostettu "video on demand" muodostu menestykseksi meillä. Oscar-akatemia lähettää nykyisin jäsenilleen videoita kaikista niistä elokuvista jotka on valittu loppukilpailuun eri ryhmissä, mutta kun Euroopan Filmiakatemian puitteissa ehdotin, että jäsenille lähetettäisiin videot, siitä syntyi hirveä metakka.

Kuvittelin, tullessani Yhdysvaltoihin, että kävisin ahkerasti elokuvateattereissa. Se ei ole toteutunut. Melkein kaikki näkemäni amerikkalaiset elokuvat ovat olleet älyllisesti ja moraalisesti ala-arvoisia, kun taas eurooppalaisia elokuvia harvemmin pystyy näkemään. Erilaiset, toistensa kanssa kilpailevat arkistot muodostavat Yhdysvalloissa hyvän tarjonnan perustan.

Tuottajat tietävät myöskin että heidän vanhoilla elokuvillaan on lisäarvoa, mikä on johtanut kalliisiin ja aikaavieviin pelastusoperaatioihin etenkin vanhoista värielokuvista kuten Hitchcockin Vertigo.

Kulttuuriskandaali Suomessa on että varhaisajan kotimainen TV- tuotanto on hävitetty. Tästä syystä kai Yleisradion äsken julkaisema kolmiosainen historiateos ei juuri puutu ohjelmiin eikä niiden vaikutukseen yhteiskunnassa, vaan kertoo enemmän hallinnon ja päätöksenteon asioista.