YÖ SATAMASSA

Josef von Sternbergin Yö satamassa esitettiin aivan mykän filmin kauden lopussa, mutta se ei saavuttanut mitään menestystä, vaan katosi ansaitsemattomaan unohdukseen. Tunnettu mykän filmin tutkija William K. Everson onkin huomauttanut, että Yö satamassa ja Paul Fejosin legendaarinen Lonesome esitettiin kutsuvierasnäytännössä New Yorkin lehdistölle samalla viikolla kuin Al Jolsonin kuuluisa The Singing Fool. Nämä kaksi sensitiivistä mykkäfilmiä jäivät auttamatta Al Jolsonin liikuttavan laulufilmin varjoon.

Juuri Yö satamassa -elokuvassa Sternbergin henkilöohjaus on ollut parhaimmillaan, näyttelijöiden kontrolli suvereeneimmillaan: George Bancroft, Betty Compson, Olga Baclanova ja Gustav von Seyffertitz esittävät voimalla ja herkkyydellä pohjasakan ihmisiä. George Bancroft on jälleen kerran Sternbergin Caliban, ja Betty Compsonin kohtalokas Sadie on enemmän taipuvainen pitämään sydämestään vaarin kuin useimmat sterbergiläiset sankarittaret. Hän on helposti haavoittuva, kaihoisa: hän toimii hieman samalla tavalla kuin kolme vuotta myöhemmin Sylvia Sidney Amerikkalaisen murhenäytelmän Roberta Aldenina. Mies tyydyttää hänen halujaan, mutta samalla hän luopuu omastatunnostaan.. Juuri Yö satamassa -filmillä Sternberg lopullisesti saavutti asemansa kameran liikkeen ohjaajana vastoin niitä, jotka operoivat paljon leikkauksella. Sternbergin kameran liikkeen kieli tässä elokuvassa ei ole unen kieltä vaan välittömyyden kieltä. Tässä elokuvassa Sternberg on realistisempi kuin koskaan, mutta hänen henkilönsä ovat kokonaisuutena uskottavampia kuin esim. Stroheimilla. Stroheimin maine realistina on useimmiten tehty vain yksinomaan Ahneuden perusteella. Kuitenkin Stroheim on enemmän satiirikko kuin realisti, Buñuelin ja Chabrolin tavoin enemmän surrealisti kuin realisti.

Ensi silmäyksellä Sternberg näyttää eniten Viscontin kaltaiselta tässä elokuvassa, vaikkakin Sternberg Viscontista poiketen ei koskaan väitä olevansa realisti. Hänen kuvauksensa (täynnä valojen ja varjojen leikkiä) on muotoiltu antamaan visuaalista voimaa enemmän tunteille kuin tosiasioille. Hän ei ole Yö satamassa -elokuvassa missään nimessä kiinnostunut sosiaalisista seikoista, eikä myöskään hänen henkilöidensä luokan tietoisuudesta. Sternbergille on kaikki kaikessa emotionaalisen voiman tuominen esille kuvakerronnassa. Yö satamassa -elokuvalla Sternberg saavuttaa itselleen aseman Griffithin ja Frank Borzagen rinnalla yhtenä Hollywoodin johtavista suvaitsevista kronikoitsijoista teemassa: "pienet ihmiset suurin tuntein".