WET DREAMS

15.05. lauantai 21:00

BRD/Alankomaat , 1974
. 14 eroottista episodia * original in English * pitkä versio
K18
98
2. esitys/visningen

 
Wet Dreams (1974) on Amsterdamin samannimisen seksielokuvafestivaalin tuottama kokoelma 13 kulttuurivaikuttajan uskallettujen unien filmatisointeja. Veteraaniohjaaja Nicholas Ray esitti episodissaan kahta roolia. Muita tekijöitä ovat Dusan Makavejev salanimellä Sam Rotterdam, Jeesus-projekteillaan kuohuttanut tanskalainen Jens Jørgen Thorsen ja kosmopoliittinen pornopioneeri Lasse Braun.
***
 
13 eroottisen fantasian kokoelma: THE PLUMBER: Mykkäelokuvatyylinen episodi, jossa chaplinmainen klovni vierailee talossa ja parittelee sekä emännän että piian kanssa. DEEP SKIN: Sarja erikoislähikuvia miesten ja naisten vartaloista. ANOTHER WET DREAM: Mekaanikko John ja  kalanviljelijä Marcia uneksivat toisistaan, mutta sängyssä John kokee mystisen kääntymyksen. CONTRASTS: Mustat ja valkoiset miehet ja naiset syleilevät toisiaan ja muodostavat erilaisia yhdistelmiä. THE PRIVATE WORLD OF HANS KANTERS: Kamera kiertää ohjaaja-taidemaalarin eroottisia maalauksia, jotka sisältävät vaikutteita Hieronymus Boschilta ja Dalilta. FLAMES: Siniseksi maalattu mies tekee yllättävän tulennielemistempun. POLITFUCK: Mustan miehen ja valkoisen naisen päät ärisevät toisilleen. A FACE: Masturboivan naisen kasvoja seurataan vuoroin top-motion-animaationa ja pysäytyskuvina.  THE HAPPY NECROPHILIACS: Amsterdamissa vieraileva turisti joutuu kahden tytön sieppaamaksi ja raiskataan hengiltä. THE BANNER: yläkulmasta nähty orgia muodostaa kuvaksi Yhdysvaltain lipusta. THE JANITOR: Tyttöjoukko äityy harrastamaan suuseksiä elokuvastudion talonmiehen kanssa samalla kun tämä uneksii olevansa kiihkeä gospel-saarnaaja. ON A SUNDAY AFTERNOON: Hidastettua kuvausta käyttävä tutkielma rakastavaisista lakanan alla.

Wet Dreams -elokuvan taustalla oli The Wet Dream Film Festival, joka järjestettiin Amsterdamissa vuosina 1970 ja 1971. Projektin takana olivat Yhdysvalloista Eurooppaan muuttaneet Jim Haynes ja Bill Levy, jotka olivat järjestäneet Lontoossa rock-klubeja ja julkaisseet undergroud-lehteä IT. Henry Millerin suorasukaisen proosan ja Lenny Brucen räävittömän huumorin innoittamina Haynes ja Levy perustivat vuonna 1969 uuden lehden Suck, joka käsitteli seksuaalisuutta tavallisia miestenlehtiä laajemmalla ja kapinallisemmalla skaalalla. Avustajajoukkoon kuului Germaine Greerin tapaisia nousevia feministiajattelijoita. Julkaisun ympärille kasvanut Wet Dream -festivaali oli osittain idealistinen, osittain leikkimielinen projekti, jonka oli tarkoitus toimia lehden tekijöiden ja lukijoiden kohtaamispaikkana. Festivaalin palkintoraadeissa istui nimekkäitä vaikuttajia Germaine Greeristä William Burroughsiin ja Screw-lehden Al Goldsteiniin.

Kahden kohutun ja suositun elokuvatapahtuman jälkeen Haynes ja Levy alkoivat harkita ”vahvan, positiivisen eroottisen elokuvan tekemistä”. Tuottajaksi ilmaantui Amsterdamilainen mainoselokuvantekijä Max Fischer, joka tarjosi 125 000 dollarin budjettia. Levy ja muut festivaalin järjestäjät eivät luottaneet mainosmieheen ja jättäytyivät projektin ulkopuolelle, mutta Haynes ryhtyi yhteistyöhön Fischerin kanssa ja ryhtyi kokoamaan elokuvalle laajaa ohjaajakaartia.

Festivaalin tavoin elokuvaprojekti kokosi ympärilleen merkittävien kulttuurivaikuttajien joukon, vaikka kaikki heistä eivät allekirjoittaneet lopputulosta omalla nimellään. Keskimäärin 10-minuuttisten episodien ohjaajalistalta löytyy Dušan Makavejev (salanimellä Sam Rotterdam), korkeatasoisia hardcore-lyhytelokuvia tehtaillut kosmopoliitti Lasse Braun (alias Falcon Stuart, alias Alberto Ferro) sekä Jeesuksen sukupuolielämää koskevilla elokuvasuunnitelmillaan kansainvälistä kohua herättänyt tanskalainen Jens Jørgen Thorsen. Kaikkien ohjaajien henkilöllisyydestä ei ole varmuutta – historioitsija Jack Stevenson epäilee, että Jim Haynesin yhteistyökumppani Jack Moore saattaa olla jonkin episodin salaniminen ohjaaja. (Stevenson: Scandinavian Blue, McFarland 2010).

Ihailtu Hollywood-veteraani Nicholas Ray osallistui elokuvaan omalla nimellään. Saarnaajan ja elokuvastudion talonmiehen kaksoisroolia esittävä Ray laittaa itsensä äärimmäisen henkilökohtaisella tavalla likoon omassa episodissaan,  jonka teemat sisältävät kaksinaismoralismia, insestiä ja elokuva-alan kulissien takaisia kuvioita. ”Itseriittoisuudestaan huolimatta kyse on yksi harvoista Rayn elokuvista, jotka eivät ole syntyneet piinallisista tunteista, vaan avoimesta nautinnosta”, Rayn elämäkerturi Bernard Eisenschitz kirjoittaa. (Eisenschitz: Nicholas Ray: An American Journey, Faber & Faber 1993).

12.5.2010 Lauri Lehtinen