VARJOJA PARATIISISSA

Varjoja paratiisissa kertoo roskakuskin ja supermarketin kassan rakkaustarinan Helsingissä vuonna 1986. Elokuvassa on kaksi suudelmaa, Hangonniemen kärkeen hakkaavat aallot ja uhkaavana pyörivä roskamylly. Elokuvassa pitäisi olla huumoria, tragiikkaa, onnea ja onnettomuutta; kaikkea sitä mitä olemme tottuneet pitämään rakkauselokuvan tärkeimpinä elementteinä. Samalla Varjoja paratiisissa on kertomus kaupungista ja sen takapihoista todistajinaan "rocksukupolven Heikki ja Kaija", Matti Pellonpää ja Kati Outinen. Tyyli lähestyy hoiperrellen runollista realismia ja lopputulos lienee hauskempi kuin Laineen Tuntematon.

– Varjoja paratiisissa -lehdistötiedote (Villealfa Filmproductions 1986)

Aki ja Mika Kaurismäen elokuvia hallitsee Janus-kasvoisen muusan tavoin sama kaksinainen luonne kuin heidän kotimaataan Suomea – jota pidetään pohjoismaista amerikkalaisimpana mutta joka on kuulemma silti venäläisen sielun riivaama. Kummallekin taiteilijalle on kehittynyt tämän kaksijakoisuuden pohjalta kiehtova postmoderni sensibiliteetti. Veljesten elokuvissa on älykkyyttä, vitsikkyyttä, epäkunnioittavuutta ja tyylitajua jollaista ei ole sitten 1970-luvun uuden saksalaisen elokuvan nähty. Molemmat tuntevat viehtymystä pastissiin – amerikkalaisten näyttelijöiden sijoittamiseen Eurooppaan tai klassikoiden (Dante, Dostojevski, Shakespeare) istuttamiseen nyky-Helsinkiin – rockabilly-tulkintoihin suomalaisella korostuksella; ja Hollywood-tekniikan yhdistämiseen jälkigodardilaiseen refleksiivisyyteen. He tuntevat myös sukulaisuutta suomalaisen elämänmuodon laitapuoleen – syrjäytyneisiin, tympääntyneisiin työväenluokan sankareihin ja pikkurikollisiin. Silti heidän elokuviaan on mahdotonta sekoittaa toisiinsa.

Aki, jonka esikoiselokuva sovitti Rikoksen ja rangaistuksen julman anonyymiin nykymaailmaan, on kellariloukon mies, Dostojevski siinä missä Mika on Tolstoi. Hänen kiihkoton kyynisyytensä on niin armotonta, että se alkaa väkisinkin huvittaa. "Certain injuries or imperfections are a subject of merriment while remaining quite serious for the person possessing them", honottaa englannin kielikurssinauha elokuvassa Varjoja paratiisissa. Roskakuskin ja kassatytön hahmot ovat kuin suoraan Mike Leighin saippuaoopperasta. Antiseptisessä Helsingissä, jossa osattomat "piileskelevät spitaalisten tavoin syrjäkujilla", jossa useimmilla miehillä on vaaleanruskeat viikset ja jossa kaikkien nimi on Frank (Calamari Union) ja jossa, aivan kuin Fritz Lang -elokuvissa, poliisia ja rikollista on mahdotonta erottaa toisistaan – Aki Kaurismäki -sankarille pääsy Eestiin menevälle laivalle on onnellinen loppu.

"Nikander, entinen teurastaja, nykyisin roskakuski. Huonot hampaat. Maksa reistailee. Turha kysyä mitä minä haluan." Tämä on Varjoja paratiisissa -elokuvan sankarin alku- ja päätepiste, ja sittenkin elämänsä tragikomedian jäsentyessä Nikanderista (jota esittää Kaurismäen kantanäyttelijä Matti Pellonpää) hahmottuu harvinainen ilmestys valkokankaalla: ihminen. Urbaanin välinpitämättömyyden taustaa vasten Nikander vain eksistoi kunnes hän kohtaa Ilonan, kolhitun supermarketin kassan. Siitä alkaen he vain eksistoivat yhdessä. Heidän treffinsä hautajaismaisissa bingohalleissa ovat syvästi epätyydyttäviä, heidän suhteensa on käytännöllisesti katsoen seksitön, heidän karut tunteensa pätkivät pahemman kerran. (Tyypillinen sananvaihto: "Luulin että olet täältä päin". "En." "Mistä sitten?" "Tuolta kadulta.") Ilona varastaa supermarketin kassan karatakseen Floridaan mutta myöhästyy lennolta. Nikanderin ohjaa työhönsä vanhempi roskakuski, joka saa sydänkohtauksen ja kuolee välittömästi. Lyhyesti: heidät on luotu toisilleen – ja heillä on vain toisensa maailmassa, jossa mikään ei ole niin kuin pitäisi, mutta kaikki on niin kuin on. (Ja koko ajan amerikkalaistyylinen hyväntuulinen musiikki kertoo: "Näin sen pitäisi olla".) Syntyy jännitys, joka on yhteismitallinen tämän hauskan ja koskettavan pienimuotoisen elokuvan kanssa: menettääkö Nikander taas kaiken? Aki Kaurismäki kehittelee empatiaamme taitavasti ja hienostuneesti keskellä mustaa komediaa. Kerrankin saattaa käydä niin, että Nikander ja Ilona kohoavat varjoista sankareina eivätkä vain uhreina.

– Judy Blochin mukaan (Pacific Film Archive. University Art Museum. February 1989 Calendar, University of California at Berkeley) AA 1994