THIN BLUE LINE

Kysymys dokumentin kyvystä tavoittaa totuus tulee erityisen kriittisesti esille, kun yritetään rekonstruoida tapahtumaketjua, jossa kysymys siitä mitä pidetään totuutena on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Errol Morris pureutui tähän kysymykseen ennen näkemättömällä tavalla elokuvassaan Thin Blue Line (1988). Poliisin taposta tuomitun, syyttömyyttään vannovan Randall Adamsin kuvaukseen hänen tuomitsemiseensa johtaneiden tapahtumien kulusta sekoittuu joukko muita lausuntoja, joita antavat hänen vangitsemiseensa ja oikeuden käyntiinsä osallistuneet henkilöt. Niiden aikana nähdään aina vain uusia rekonstruktioita murhatilanteesta, jotka nimenomaan eivät paljasta mitä 'todella' tapahtui. Ne ovat vain tyyliteltyjä visualisaatioita eri todistajien lausunnoista, jotka havainnollistavat ennen kaikkea sitä, kuinka hämäräksi kaikki jää.
 
Bill Nichols pitää tätä eräänlaisena elokuvallisena vastineena konditionaalille. Voitaisiin ajatella, että kyseessä on rehellisin tapa esittää elokuvan keinoin jotakin, mitä kamera ei ollut paikalla tallentamassa. Morris ei pyri toimimaan objektiivisena havainnoitsijana vaan työstää uudelleen kokemuksia äänen ja kuvan avulla; ei kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin sen voisi olettaa olevan olemassa, vaan tarkastelemalla kuinka sitä koskeneet käsitykset ovat muodostuneet. Kyseessä ei ole pelkästään dokumentti menneisyyden tapahtumasta, vaan myös nykyisyydestä, jonka kudokseen kuuluvat ennakkoluulot, satunnaiset uskomukset, petokset, itsepetokset, valheet ... Linda Williams on tehnyt mielenkiintoisen vertailun: Oliver Stonen JFK:n tapaan elokuva käsittelee Dallasissa marraskuussa tapahtunutta murhaa ja pyrkii osoittamaan, että syyllisten etsintä on jätetty puolitiehen. Siinä missä Morris käyttää tyylitellyn fiktion keinoja kyseenalaistaakseen eri käsityksiä tapahtuneesta, JFK:ssä Stone käyttää kvasidokumentaarisia keinoja fiktionsa palveluksessa propagoidakseen tietty, täysin hypoteettista käsitystä tapahtuneesta. On vaikea sanoa, haluaako hän meidän uskovan siihen. Mutta vastaavasti Thin Blue Linen tapauksessa dokumentin tekemisen eettiset kysymykset on jätetty problematisoimatta. Nichols kysyy, onko Morris kiinnostuneempi tietyn elokuvallisen efektin aikaansaamisesta kuin oikeuden tapahtumisesta? Leikitteleekö hän ironiansa huumassa toisen ihmisen elämällä? Vai onnistuuko hän osoittamaan, että vaikka kyseinen tapahtuma ei ole varmasti tiedettävissä, vankilassa kuolemantuomion täytäntöönpanoa odottava Randall Adams on mitä todennäköisimmin syytön?

Loppupuolella sympaattisen tuntuinen David Harris, jonka todistuksen pohjalta Adams on tuomittu, raaputtaa päätään ja vasta sitten nähdään, että hän on käsiraudoissa: hänet on tuomittu toisesta, hänen myöhemmin tekemästään psykoottisia piirteitä omanneesta murhasta. Hänen annetaan kertoa traumaattisesta tapahtumasta lapsuudessaan, jonka hän tavallaan esittää selitykseksi teolleen. Se kuulostaa selittelyltä ja on tavallaan tunnustus siitä, että hän lavasti Adamsin syylliseksi itse tekemäänsä murhaan. Morris tuntuu olevan kiinnostuneempi Harrisista kun Adamsista, minkä voisi ajatella johtuvan siitä, että hän haluaa osoittaa Harrisin syylliseksi. Tavallaan hän varsin ovelasti rakentaa skenaarion, jonka mukaan Adams tuli laukaisseeksi Harrisin lapsuuden trauman, minkä takia tämä lavasti hänet syylliseksi tekemäänsä murhaan.

Eräiden arvioiden mukaan eräs syy poliisien halukkuuteen uskoa Adamsin syyllisyyteen oli hänen oletettu homoseksuaalisuutensa – tämän mukaan hän olisi juuri tästä syystä ottanut nuoren miehen kyytiinsä. Tästä mahdollisuudesta elokuvassa vaietaan. Häntä vastaan todistaneiden menneisyys nostetaan esille, mutta ei hänen itsensä. Voisi siis väittää, että Morris elokuvassaan pyrkii valottamaan tiettyjä totuuksia, mutta jättämään toiset pimentoon, saadakseen Adamsin vaikuttamaan sympaattisemmalta.

Nichols toteaa loppuratkaisusta, jossa kuullaan Harrisin melkein-tunnustus: "Tämän jakson voima perustuu suurelta osin sen sijoittamiseen elokuvan loppuun, pikemminkin kuin siihen, että se tarjoaisi vastaansanomattoman todisteen syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Roland Barthesin väite, jonka mukaan fiktiossa totuus on sen funktio, mikä tulee viimeiseksi, ei ole koskaan ollut todempi kuin tässä." Mutta kyse on myös siitä, että edes postmoderni käsitys tiedon suhteellisuudesta ei voi liudentaa totuuden käsitettä pelkäksi kelluvien merkitysten hallitsemattomaksi sekamelskaksi. Tästä muistuttavat elokuvat kuten Claude Lanzmannin Shoah ja Marcel Ophülsin monet dokumentaarit, joissa ihmisten selittelyiden ja väistelyiden ja suoranaisten valheiden taustalla on kuitenkin todellinen historiallinen tapahtuma, joka ei ehkä ole lopullisesti ja aukottomasti kuvattavissa, mutta joka ei myöskään ole täysin mielivaltaisesti kuvattavissa. Juuri tätä todellisten tapahtumien merkitysten hajoamista ja historiaan hukkumista vastaan nämä elokuvat usein taistelevat ja se on niiden keskeinen eettinen merkitys. Yhä toteutuu siis yllä siteerattu Philip Dunnen ajatus dokumenttielokuvasta "idea-aseena".

Adams vapautettiin elokuvan synnyttämän kohun ansiosta. Hän on kiertänyt luennoimassa kokemuksistaan ja on muun muassa todennut: "Minussa on tiettyä rauhaa. Olin 72 tunnin päässä teloituksesta. Sellaisella hetkellä on paras päästä sovintoon itsensä kanssa." Mielenrauha ei estänyt häntä käymästä oikeutta Morrisin kanssa tekijänoikeudesta tarinaansa. (He olivat tehneet sopimuksen, jonka mukaan Adams saisi $ 10, jos Morris tekisi dokumenttielokuvan, ja $ 60000 sekä 2% voitoista, jos kaupallisen elokuvan. Asiasta päästiin sovintoon toteamalla, Adamsilla oli oikeus tarinansa kirjalliseen versioon samoin kuin mahdollisesti tehtävään kaupalliseen elokuvaan.)

– Helmikuu 2003 HB. Pääasiallinen lähde: Nichols, Representing Reality sekä Reality Film -internetsivu http://www.realityfilm.com/index.php