TAHDON RIEMUVOITTO

Tahdon riemuvoitto on maailman kuuluisimpia elokuvia, vaikka sitä harvoin näytetään. Se on ollut toisesta maailmansodasta lähtien esityskiellossa valmistusmaassaan, ja muuallakin sitä on esitetty pidättyväisesti. Se on kuitenkin mahdollisesti maailman lainatuin elokuva. Viitattaessa natsismiin elokuvissa ja TV-ohjelmissa Tahdon riemuvoitto –otteet ovat lähes kliseitä.

Nürnberg muistetaan nykyään vuosien 1945–46 oikeudenkäynneistä, joissa Saksan sotarikolliset tuomittiin toisen maailmansodan jälkeen. Oikeudenkäyntien pohjalta säädettiin Nürnbergin säännöstö ja Nürnbergin periaatteet, joissa muotoiltiin kansainvälinen normisto koskien rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Mutta 1930-luvulla keskiaikainen kaupunki tunnettiin NSDAP:n vuotuisista juhlavista puoluekokouksista. Puoluejuhlien tarkoitus oli havahduttaa oma maa ja maailma huomaamaan liikkeen mahti. Joka kokouksella oli määrätty teema. Vuonna 1933 juhlittiin Hitlerin valtaannousua "Voiton kongressissa". Vuonna 1934 ilmennettiin natsivallan lujittumista "Yhtenäisyyden ja voiman kongressissa". Vuonna 1935 kongressissa oli kaksi kohtalokasta teemaa: siinä julkistettiin antisemiittiset Nürnbergin rotulait ja Saksan jälleenvarustautumisen ohjelma, millä rikottiin avoimesti Versaillesin rauhansopimus.

Leni Riefenstahlin elokuvassaan ilmentävä natsimahdin lujittuminen nojautui toimiin, jotka muuttivat saksalaista politiikkaa ja yhteiskuntaa perin juurin 12 vuoden ajaksi. Muut puolueet kiellettiin, ammattiyhdistykset lakkautettiin ja korvattiin natsien Saksan Työrintamalla; keskitysleirejä perustettiin poliittisten vastustajien ja "epäsosiaalisten ainesten" "kasvattamiseksi", juutalaisilta alettiin aste asteelta sulkea pääsy kulttuurin ja elinkeinoelämän toimikentille (elokuva-ala ensimmäisenä), ja vastustajat nujerrettiin järjestelmällisen raakuuden keinoin. Kaikki hallinnon asteet alistettiin NSDAP:lle. Oikeuslaitos, kasvatuslaitos, uskonto ja lääketiede määriteltiin uusiksi palvelemaan uutta valtiota, jonka ruumiillistuma oli johtaja Adolf Hitler.

Kaikki kulttuurin ja median alueet alistettiin Joseph Goebbelsin valvontaan. Demokratia ja yksilönvapaus kumottiin. Taustalla riehui natsien sisäinen valtataistelu. Vallankumouksellista sosialistista suuntausta edusti Ernst Röhm, SA:n päällikkö. SA:n voitot katutaisteluissa kommunisteja vastaan 1920-luvulla olivat luoneet pohjaa Hitlerin valtaannousulle. Toisessa päässä olivat armeijan konservatiiviset nationalistit ja Kruppin kaltaiset suurtehtailijat, jotka rahoittivat Hitleriä ja loivat hänelle arvokkaita yhteiskuntasuhteita. 30.6.1934 "veripuhdistuksessa" eli "pitkien puukkojen yönä" Hitler murhautti toverinsa Röhmin ja tämän lähipiirin; tapauksen on dramatisoinut Luchino Visconti elokuvassaan Kadotetut.

Noin kuukautta myöhemmin, 2.8.1934, Saksan presidentin, kenraalisotamarsalkka von Hindenburgin kuoltua, Hitler omaksui johtajan ja valtakunnankanslerin (Führer und Reichskanzler) nimikkeet. Myös armeija, Reichswehr, alistettiin Hitlerille; 1935 Reichswehr ja Reichsmarine muuttuivat Wehrmachtiksi.

Hitlerin valtaannousu tapahtui nopeasti. Hänen kansansuosiotaan siivitti jättiläistyöttömyys, joka vei kansan uskon vallanpitäjiin. Silti NSDAP ei saanut koskaan enemmistön kannatusta vapaissa vaaleissa, ja niistä viimeisissä, marraskuun 1932 parlamenttivaaleissa, puolueen suosio jo laski. Hitlerin konservatiiviset vastustajat, kuten Franz von Papen, järjestivät Hitlerin kansleriksi tammikuussa 1933 arvioiden, että he voisivat siten manipuloida häntä; varakansleriksi tuli von Papen. Mutta Hitler hajotti valtiopäivät ja julisti uudet vaalit. Vaalitaistelun aikana 27.2.1933 valtiopäivätalo paloi. Poikkeustilan antamalla verukkeella vaaleja hallitsi NSDAP:n terrori, ja se sai 44% äänistä. Uusi laki valtuutti hallituksen säätämään lakeja valtiopäivistä riippumatta. Edellinen kansleri Kurt von Schleicher oli allekirjoittanut kaksi päivää ennen eroaan massiivisen yleisten töiden ohjelman suurine moottoritiesuunnitelmineen. Ohjelman tuloksena Saksan työllisyystilanne parani nopeasti, mistä Hitler korjasi kiitoksen. Syksyllä 1933 Saksa erosi Kansainliitosta.

Nämä tapahtumat ovat 5.–10.9.1934 pidettyjen Nürnbergin puoluekokousjuhlien tausta. Elokuvahankkeelle annettiin suuri arvo, mutta kun NSDAP ei kyennyt esittämään Hitlerille tyydyttävää suunnitelmaa, tämä antoi projektin suoraan Leni Riefenstahlille, propagandapäällikkö Joseph Goebbelsin ohittaen. Elokuvan nimikin on Hitlerin antama. Riefenstahl (1902–2003) oli saksalaisten vuoristoelokuvien tähti, jonka esikoisohjaus Das blaue Licht (1932) oli palkittu Venetsian biennaalilla, ja hän toi puoluekokouselokuvaan saksalaisen elokuvan kulta-ajan puhdasta visuaalisuutta. Saksalaisen elokuvalavastuksen suurta linjaa (Reimann, Röhrig, Warm, Herlth, Poelzig, Hunte, Vollbrecht, Kettelhut) jatkoi Albert Speerin monumentalismi jättiläiskotkineen ja -lippuineen. Elokuvaa hallitsee tulen motiivi: natsijohtajien nimetkin ilmaistaan tulikirjaimin; öiseen kulkueeseen Speer suunnitteli tulimeren. Tahdon riemuvoitossa on 20 minuutin mittaisia puheettomia jaksoja, ja sen irrationaalinen vetovoima perustuu kykyyn mennä suoraan vaistojen ei-diskursiiviseen maailmaan, kuten Siegfried Kracauer analysoi klassisessa tutkielmassaan Caligarista Hitleriin. Tahdon riemuvoitto vetoaa enemmän puhtaalla kuvalla ja musiikilla kuin natsien palopuheilla.

Elokuva on dokumentti puoluekokouksesta ja hymni Hitlerille. Aikanaan se oli saksalaisille pakollista katsottavaa. Se tehtiin Hitler-innostuksen huipulla, eikä siinä yllytetä sotaan eikä vainoon; silti se ei saavuttanut suosiota muissa maissa tuoreeltaankaan. Elokuvan kaamea, tahaton dokumentaarisuus on siinä, että se on inhimillisen katastrofin todiste, näky ihmiskunnan alennustilasta: miten vanhan sivistyskansan saa valtaansa demagogi, jonka raakkuvaa puhetta kuullessaan järkevät ihmiset silmiemme edessä tempautuvat joukkohysterian valtaan ja muuttuvat kirkuvaksi massaksi. Elokuvan voi kuvitella herättäneen inhoa jopa 1930-luvun suomalaisissa saksalaismyönteisissä piireissä, jotka ovat saattaneet ajatella, että sen esittäminen toimisi vastoin tarkoitustaan.

Antti Alanen 24.2.2004