SUURI GANGSTERISOTA

(Once Upon a Time in America), USA/Italia , 1984

 

Kaltaiselleni italowesternien karsastajalle, joka ei vielä ole uudelleenlöytänyt edes Huuliharppukostajaa (1969), Suuri gangsterisota tuli mahtavana yllätyksenä. 13 vuoden unelman täyttymyksenä Sergio Leone (1929-1989) loi eittämättömän pääteoksensa – joka yllättäen jäikin hänen viimeiseksi elokuvakseen. Se on kiehtova joskin väkivaltainen historiallinen fresko, muistille perustuva mielikuvituksellinen faabeli, kunnianosoitus Raymond Chandlerille ja Dashiell Hammettille, Ernest Hemingwaylle, John Dos Passosille ja F. Scott Fitzgeraldille sekä suurille gangsterinäyttelijöille: Paul Munille, Humphrey Bogartille ja James Cagneylle, célineläinen matka helvettiin, “niin kauas kuin yötä riittää”.

Elokuvan myyttisenä osoitteena on juutalainen gangsterismi, joka ei Leonen näkemyksessä mitenkään eroa italialaisesta tai irlantilaisesta järjestäytyneestä ammattirikollisuudesta mutta soi ohjaajalle tilaisuuden loihtia kankaalle 1920-luvun New Yorkin legendaarinen Lower East Side, niin että Williamsburg Bridge muodostaa hallitsevan taustan juutalaiskortteleiden lasten edesottamuksille. Suuri gangsterisota on unenomaisen visionäärinen, jopa hallusinatorinen teos ystävyydestä ja petoksesta, meditaatio amerikkalaisen unelman likaantumisesta tai – Pauline Kaelin sanoin mietelmä siitä miten “siirtolaisten unelma Amerikasta petettiin”. Teema on siis miltei identtinen Coppolan Kummisedän (erityisesti kakkososan) kanssa, ja voi vain ihmetellä miksi Leonen visiosta ei koskaan tullut edeltäjänsä veroista suosikkia. Ennio Morriconen vuolaan melodisella taustamusiikilla olisi maallikon mielestä ollut kaikki edellytykset samaan maailmanlaajuiseen suosioon kuin Nino Rotan partituurilla.

Suuren gangsterisodan aikarakenne on rohkea ja mieltä kiinnittävä. Elokuva alkaa New Yorkissa 3.12. 1933, heti Volsteadin lain kumouduttua, siis kieltolain päätyttyä. Etsitty Noodles Aaronson piileksii oopiumiluolassa Chinatownissa. Hän petti gangsteriystävänsä ja -liittolaisensa edellisenä yönä. Hän pääsee kostajia pakoon, ostaa junalipun umpimähkään – Buffaloon. Välitön siirtymä vuoteen 1968, jolloin Noodles palaa 35 vuoden tietymättömyydestä. Nimetön kirje on mananannut hänet takaisin. Hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan... Lower East Siden juutalaisghetto 1922. Noodles haaveilee Deborahista, näyttämölle aikovasta naapurin kaunokaisesta ja ystävystyy Maxiin. Nuorisojengin toiminta johtaa Noodlesin kymmeneksi vuodeksi vankilaan. 1968: Noodles saa haltuunsa 250 000 dollaria – etumaksuna tulevasta tehtävästä. Häntä seurataan. 1932: Noodles vapautuu vankilasta. Gangsterismi kukoistaa. Jalokiviryöstö Detroitissa. 1968: Noodles näkee tv-uutisissa senaattori Baileyn tutunomaiset kasvot – senaattoria syytetään korruptiosta. 1932: Noodles kumppaneineen soluttautuu ammattiyhdistystoimintaan. Noodlesin ja Deborahin välit ajautuvat katastrofiin. Noodles ja Max viilenevät toisiaan kohtaan. 1933: Noodles ja Max naisineen lomalla Miamissa. Kieltolain loppu häämöttää uhkaavana. Noodles ilmiantaa poliisille Maxin pankkiryöstöhankkeen. 1968: Noodles saa kuulla Maxin itsensä ottaneen aloitteen tämän pankkihomman kielimisestä poliisille. Noodles saa selittämättömän kutsun saapua senaattori Baileyn kotiin. Senaattorin ystävätär Deborah esittää Broadwaylla Kleopatraa. Senaattorin kutsuilla Noodles toteaa senaattorin olevan Max, joka järjesti 1933 oman “kuolemansa”. Uransa luhistumista odottava Max on valinnut Noodlesin teloittajakseen. Tämä kieltäytyy ja lähtee talosta. Jätteidenkuljetusauton perävalot vaihtuvat vuoden 1933 auton etulyhdyiksi: kieltolain loppua juhlitaan. Nuori Noodles astuu Chinatownissa oopiumiluolaan, sytyttää piipun...

Elokuva siis alkaa ja päättyy Chinatownissa, Noodlesin oopiumipiipullisen äärellä. “Oopiumin erityisominaisuus huumeena on siinä, että se panee kuvittelemaan tulevaisuuden menneisyytenä. Oopiumi luo tulevaisuuden visioita. (...) Noodles ei koskaan irtaudu 1930-luvulta. Hän uneksii kaiken. Koko elokuva on Noodlesin oopiumiunta, jonka lävitse minä uneksin amerikkalaisen elokuvan ja myytin aaveita.” (Sergio Leone – Noël Simsolon kirjassa Conversations avec Sergio Leone 1987). Näin selittyy – yhtenä mahdollisuutena – Suuren gangsterisodan unenomainen luonne, jopa sen sadistiset detaljit, joka tapauksessa sen kuumeinen intohimoisuus ja oopperamainen hurjuus. Puhelin alussa soi herkeämättä Noodlesin tajunnassa.

Elokuvan pohjana olleen romaanin kirjoitti Sing-Singissä Harry Goldberg salanimeä Harry Grey käyttäen. The Hoods (1952) on karhea elämänviipale, suhteellisen hyvin kirjoitettu teos, jolla ei kuitenkaan ole mitään tyylin tavoitteita tai ansioita. Episodit, keikat, vitsit seuraavat toisiaan vailla rakennetta, kerronnassa syyllistytään myös ”tough guy” -poseerauksiin, joita riittää yksitoikkoisuuteen asti. “Jokainen on laiton” käy Noodlesin motoksi: “lailliset” liikemiehet eroavat pelkästään tekopyhyytensä vuoksi gangstereista. Romaani on rikollisen minämuotoinen kehitystarina, joka loppua kohden kohentuu hämmästyttävän vahvaksi. The Hoods vaikuttaa omaelämäkerralliselta teokselta, mutta kirjailijan joskus 1970-luvulla tavannut Sergio Leone päätteli vain lapsuuden episodit romaanin autenttisiksi osiksi – jatkossa Goldberg/Grey plagioi mallejaan, elokuvia ja kirjoja. Tämä Hollywood-sidonnaisuus ei estä kirjailijaa kritikoimasta opuksessaan elokuvia valheellisuudesta.

Suuren gangsterisodan seitsemän kreditoitua skenaristia (Norman Mailerin ensi version osoittauduttua Leonelle mitättömäksi) eivät ole mitään pölkkypäitä. Leonardo Benvenuti ja Piero De Bernardi kirjoittivat Franco Rossin elokuvan Onnelliset vuodet (1955): Leone värväsi heidät kehittelemään Noodlesin lapsuuden episodeja. Enrico Medioli toimi vuosikausia Luchino Viscontin elokuvien (esim. Rocco ja hänen veljensä ja Tiikerikissa) kanssakirjoittajana. Franco Arcalli muistetaan Bernardo Bertoluccin (Fasisti, Viimeinen tango Pariisissa, 1900) skenaristikumppanina. Amerikkalaisesta dialogista vastannut Stuart Kaminsky on tehnyt tutkimuksia Don Siegelistä ja John Hustonista sekä rustannut letkeitä Hollywoodiin paikallistettuja dekkareita.

“Minulle musiikki on osa vuoropuhelua ja monasti tärkeämpääkin kuin vuoropuhelu. Siitä tulee ilmaisua sinänsä.” (Sergio Leone – Elaine Lomenzon haastattelussa). “Jos vertaan jazz-musiikkia omiin teemoihini, niin omani ovat paljon tärkeämpiä: ne saapuvat elokuvaan silloin kuin kamera katsoo henkilön silmiin. Silloin teema valitsee sen mitä tämä ajattelee sillä hetkellä, mitä tapahtuu sisällä, mitä hän aikoo sanoa. Henkilön sisällä oleva tuska ja ilo, siinä musiikkini sisältö. Jazz-teemat eivät toimi sillä tavoin; ne ovat atmosfäärin luomista ja satunnaismusiikkia, taustaa tarinalle ja tapahtumapaikoille.” (Ennio Morricone – Sue Adlerin haastattelussa)

LÄHTEITÄ: Sue Adler: “Ennio Morricone”, Cinema Papers 49/December 1984, 425-427; Pete Hamill: “Once Upon a Time in America”, American Film IX:8/June 1984, 20-29, 54; Pauline Kael: State of the Art (1985); Elaine Lomenzo: “A Fable for Adults”, Film Comment 20:4/August 1984, 21-23; Tony Rayn “Once Upon a Time in America”, Monthly Film Bulletin 51: 609/October 1984, 295-297; Noël Simsolo: Conversations avec Sergio Leone (1987).

– Matti Salo (1991)