SINISEN DAHLIAN MYSTEERI

(Blue Dahlia, The/Mysteriet Blå Dahlian), USA , 1945

 

Raymond Chandler kuului niihin amerikkalaisen kirjallisuuden individualisteihin, jotka eivät koskaan pystyneet sulattamaan Hollywoodin elokuvateollisuuden vaatimia kompromisseja. Hänen ainoaksi jäänyt alkuperäiskäsikirjoituksensa syntyi kireän aikataulun ja kovien paineiden puristuksessa, eikä lopputulos uhrauksista huolimatta kelvannut sellaisenaan tuottajille. Kun George Marshall vuonna 1946 ohjasi kyseisestä skenaariosta Sinisen dahlian, kiisti Chandler jyrkästi osuutensa koko elokuvaan. Samaan aikaan hän vaati nimeään poistettavaksi Robert Montgomeryn ohjaustyön Nainen järvessä tekijäluettelosta. Välirikko Hollywoodin kanssa oli peruuttamaton, ja myöhemmin sitä vain lujitti yksi epäonnistunut yritys laatia käsikirjoitus toiselle itsetietoiselle taiteilijalle, Alfred Hitchcockin elokuvaan Muukalaisia junassa (1951).

Maineikkaan dekkarikirjailijan vetäytymistä kuoreensa sietää vielä jälkikäteenkin harmitella, sillä kaikki Sinisen dahlian ansiot ovat lähtöisin juuri Chandlerin oivaltavasta tarinasta. Älykkään rikosdraaman puitteissa siinä valaistaan paljastavasti toisen maailmansodan jälkeistä muuttunutta yhteiskuntarakennetta ja henkistä ilmapiiriä, johon armeijasta palaavien sotilaiden oli perin vaikea sopeutua. Seuraamalla kolmen kotiutetun veteraanin siviilissä kohtaamia vaikeuksia elokuva tallentaa varsin uskottavasti vieraantuneiden rintamamiesten katkeria näkemyksiä järjestelmään pesiytyneestä laajamittaisesta moraalittomuudesta.

Kolmikon keskushenkilö Johnny huomaa avioliittonsa hajonneen vaimon alkoholismiin ja kevytkenkäisyyteen. Päähän haavoittunut Buzz puhkeaa raivokohtauksiin nähdessään sodasta välinpitämättömien ihmisten huvittelevan kuin viimeistä päivää, eikä asianajajaksi valmistunut George saa harhailuiltaan tukevaa otetta elämästä. Sosiaalisen arvoasteikon huipulle ovat sotavuosina kivunneet lipeväkieliset naisten naurattajat, armeijan hylkäämät homot ja peitenimien taakse kätkeytyneet piilonatsit. Chandlerin tekstiä pitää tietenkin tarkastella historiallista taustaansa vasten, mikäli haluaa arvioida siinä vilahtelevien vihjausten terävyyttä ja arkaluonteisuutta. Esimerkiksi Suomessa elokuvatarkastamo kielsi tuoreeltaan elokuvan esittämisen tykkänään, koska useimmat sen käsittelemistä ongelmista olivat meilläkin tuolloin yleisiä, eikä niistä toivottu julkista keskustelua ainakaan näin pessimistiseksi väritetyn viihdetuotteen tiimoilta.

Asenteiden jyrkkyys kärjistyy, kun Johnnyn petollinen vaimo murhataan ja demokratian korkeita ihanteita sodassa puolustaneen sankarin täytyy puhdistaa maineensa häntä syylliseksi epäilevien viranomaisten silmissä. Tuottajat eivät hyväksyneet Chandlerin kirjoittamaa loppuratkaisua, jonka ideana oli painottaa sotasankaruuden järkyttävää kääntöpuolta, ja siksi murhaajan henkilöllisyys vaihdettiin Johnnyn psykopaattisesta kaverista turvallisempaan vaihtoehtoon. Elokuva ei tietenkään enää tavoittanut sellaista dialektista ulottuvuutta, johon Chandler oli pyrkinyt tarinan vahvoilla kontrasteilla, ja samalla asetelman hen-kilösuhteet vääristyivät käsittämättömällä tavalla.

Elokuvaa vainonneet vastoinkäymiset huipentuivat epäonnistuneeseen ohjaajavalintaan. George Marshallin rutinoitu ammattitaito riittää siistityn skenaarion steriiliin kuvittamiseen, sen sijaan kertomuksen merkitystä hän ei pysty tulkitsemaan. Sininen dahlia ei laimennettuna nouse mestariteosten luokkaan, mutta etäisessä viileydessään se silti peilaa kiinnostavasti kovanaamoja leikkivien, haavoittuvuutensa tarkoin peittävien ihmisten traumaattista umpikujaa.

- Tapani Maskulan mukaan (Turun Sanomat 2.2.1988) AA 1994