SININEN VIIKKO

(Den blå veckan), Suomi , 1954

 

Matti Kassilan symbolikieli Sinisessä viikossa on vielä puutteellista ja epäyhtenäistä, jos sitä verrataan Ingmar Bergmanin kesäisiin filmeihin. Mutta suomalaisessa elokuvatuotannossa se merkitsee silti poikkeusta ja toivottavasti lupausta. Elokuvan pohjana on Jarl Hemmerin novelli ja tapahtumapaikkana työväestön kesäsaari levottomine viikonloppuineen, autioine arkipäivineen. Ehkä ensi kerran tavataan meikäläistä kaupunkiväestöä kuvaavasta elokuvasta sosiaalinen näkökulma – ehkä tehtaan varjo pian lankeaa sinnekin.

Sinisessä viikossa on jälleen kysymys triangelidraamasta. Se alkaa lauantai-iltapäivän kollektiivisesta saareenlähdöstä ja jatkuu lauantainvieton kuvauksena: kymmenien moottoriveneiden kokka suunnataan kohti viikonloppuleiriä, vähän kerrassaan asetutaan taloksi, torvisoittokunta aloittaa puhaltamisen, ja tanssin lomassa lyödään teltoissa korttia sekä juodaan pullosta kirkasta. Saari ei edusta maaseutua, vaan kaupungin haaraketta, jossa arjen ja työn paine purkautuu rajuun meikäläiseen tapaan. Näin esitellään se yhteisö, jonka lakeja ja tapoja vastaan rakastavaiset rikkovat: rokuliin jäänyt nuorukainen ja terveydeltään heikon faktorin saareen jättäytynyt verevä vaimo. Sininen viikko merkitsee kummallekin paratiisillista vapautta, vastuuttomuutta, yhteisön synnyttämien estojen laukeamista.

Viikon mentyä faktori palaa kaupungista. Konfliktin pelko vaikuttaa nuorukaiseen siten, että hän miltei kerskaillen paljastaa miehelle suhteensa tämän vaimoon. Nuorukainen hyökkää alkeellisen uhmansa ajamana ja vanha, elämältä menetetty mies puolustautuu epätoivoisesti. Lopuksi faktori tekee itsemurhan. Tähän saakka elokuva nousee voimakkaasti. Ja nyt seuraa tarinan moraali. Torvisoittokunta on puhaltanut kaksinkamppailun taustalla kirkkaan valkoisin paidoin; laukauksen jälkeen näytetään lähikuva nuorukaisen kasvoista, joilta ymmärrys, häpeä ja ahdistus hetkessä pesevät sinisen viikon hilpeät muistot. Nuorukainen reagoi ensi kerran sosiaalisesti: hän tajuaa vastuun, hän herää tietoon hyvästä ja pahasta. Hän pakenee entistä paratiisiaan kompastellen: hän ei voi olla muiden joukossa oma tarkoituksensa. Nuorukaisen inhimillinen pienuus heijastaa sitä todellisuutta, jonka yläpuolelle vanha mies uskaltaa asettua, kun hän ratkaisee kohtalonsa: vanhan miehen tappio muuttuu voitoksi ja nuorukainen puolestaan kärsii täydellisen tappion.

Huolimatta siitä, ettei Sininen viikko osoita ilmaisukeinojen täydellistä hallintaa, se kuuluu merkkiteoksiin: se antaa jäsennetyn, yhtenäisen ja johdonmukaisen kuvan nuorukaisen kehityksestä omassa primitiivisessä rnaailmassaan, jonka järkyttävä tapahtuma luhistaa. Hänen edessään on sopeutuminen muiden maailmaan, alistuminen siihen. Kassila on epäilemättä onnistunut ilmaisemaan elokuvan kielellä jotakin tärkeää suomalaisesta maailmasta sekä ihmiselosta yleensä.

Sinisen viikon ratkaisevat hetket on esitetty suureksi osaksi kasvoista otettujen lähikuvien avulla. Matti Oravisto ja Toivo Mäkelä ovat niissä pystyneet eliminoimaan näyttelemisen: siksi ne ovat lähikuvia kahden ihmisen kasvoista – ja juuri se on niiden tehtävä elokuvadraamassa.

– Pekka Lounela (1957)