SHOKKIKÄYTÄVÄ

Alamaailma USA päätyi siihen, että hulluus on täydellisen yksilöllisen vapauden väistämätön seuraus. Täyden ilmauksensa tämä teema saa Shokkikäytävässä, jossa Amerikka ei enää ole taistelukenttä, rajaseutu, alamaailma, vaan mielisairaala. Johnny Barrett yrittää itsepintaisesti ratkaista murhaa, joka on tapahtunut mielisairaalassa, vaikka tosiasiassa kyseessä on henkilökohtaisen pakkomielteen heijastuma. Elokuva alkaa Barrettin valmentautuessa teeskentelemään mielisairauden oireita, kun on jo selvää – hänen kunnianhimonsa voittaa Pulitzer-palkinto mihin hintaan hyvänsä – että hän itse asiassa on mielisairas. Ensimmäisessä kohtauksessa yhteiskunta on osallisena Johnnyn sairaudessa lääkärin ja päätoimittajan hahmoissa. Fullerille on tyypillistä, että ainoa terve henkilö on ulkopuolinen, Johnnyn morsian Cathy, strippari ja yökerholaulaja, joka rakastamalla Johnnya, on murtanut rikki oman yksilöllisyytensä noidankehän. Elokuvan syvän katkeruuden ymmärtää vasta kun muistaa Fullerin tunteellisen kunnianosoituksen journalismille elokuvassa Park Row (1952). Nyt lehdistö on kietoutunut syvästi amerikkalaisen yhteiskunnan hulluuteen. Idea tiivistyy lopussa: "Mikä tragedia. Puhekyvytön mielisairas voittaa Pulitzer-palkinnon." Alkujaan Fuller näki lehdistön totuuden vartijana, mutta nyt sekin on osa suurta salaliittoa, totalitääristä valhetta.

Tämä painajaismainen näkemys Amerikasta saa lisää pontta Stuartin, Trentin ja Bodenin roolien kautta: he ovat murhan silminnäkijöitä, sillä he ovat myös Amerikan rikosten todistajia. Stuart, lukutaidottoman vuokraviljelijän poika Tennesseestä, on kasvatettu enemmän vihaamaan kuin rakastamaan. Jouduttuaan Koreassa vangiksi hän loikkaa kommunistien puolelle, mutta saatuaan aihetta rakastaa Amerikka, hän luopuu kommunismista ja palaa kotiin – ajautuakseen maanmiestensä hylkäämänä mielisairaalaan. Trent on ollut ensimmäinen musta opiskelija eräässä etelän yliopistossa. Häneen kohdistuneet paineet – omien onnistumisen vaatimus ja valkoisten viha – ovat suistaneet hänet järjiltään. Hän on Amerikan roturikosten aikaansaannos. Tiedemies Boden taas edustaa teknologian tekemiä rikoksia, erityisesti kahden atomipommin pudotusta. Hänen mielisairautensa on protesti tiedon väärinkäytölle militarismin hyväksi.

Johnny Barrettin hulluus, niin kuin kuningas Learinkin, on ainoa mielekäs reaktio hänen kokemiinsa kauhuihin. Fiktiosta tulee totta: teeskentelemällä hullua, hänestä tulee hullu. Samalla hetkellä, kun saa selville murhaajan henkilöllisyyden, hän löytää myös oman minuutensa: hän tulee hulluksi ja sulkeutuu tyystin; todellinen yksilöllinen vapaus on löydettävissä vain täydellisestä eristyneisyydestä – vasta mykkänä ja liikkumattomana Johnny on vapaa muista ihmisistä.

Johnnyn henkilössä voidaan nähdä Fullerin maailman keskeiset poolit. Hän on täysin sopeutunut valitsemaansa maailmaan ja sosiaalisessa paineessa taantunut täysin passiiviseksi. Mutta hänen sisällään irrationaaliset ja salamat, kesyttämään luonnon voimat, joiden pariin Amerikka on aina paennut kavahtaen Euroopan kuninkaita ja piispoja. Johnny on antanut periksi houkuttelevalle syyntakeettomuudelle ja mielettömyydelle, jota symboloivat amerikkalaisen mielikuvituksen kaksi keskeistä kuvaa vedestä: "Huckleberry Finnin " virta ja "Moby Dickin" valtameri.

-Nicholas Garnham (teoksesta "Samuel Fuller", Cinema One 1971)

Elokuvan yhteydessä esitetään myös Fuller Sodankylässä 1986, kesto 5 min