ROCHEFORTIN TYTÖT

Jälleen kerran Demyn maailma on rakkauden odotusta, löytämistä, menettämistä. Hän maalaa kankaalle universumin, joka on täynnä elämäniloa, musiikkia, tanssia, karnevaalia, rakkautta, mutta myös suru ja sielun haavat ovat kirpaisevalla tavalla kuvassa mukana. Päävärit ovat sininen ja ruusunpunainen, mutta paletti ei ole vailla tummiakaan varjostuksia. Michel Legrandin melodiikka vastaa täysipainoisesti Demyn kolorismia, hänen rytminsä antavat tunteille oikean korostuksen. Niin ikään hän saattaa poimia jonkin pienen barokkimotiivin ja heittää sen takaisin modernisoidussa muodossa, romanttisen tunnelman tihentämiseksi hän saattaa hakea tukea Chopinilta, Tsaikovskilta tai Schubertilta. Hänen innoituksensa on samalla kertaa suoraviivaista ja monipuolista: henkevyys tasapainottaa liikaa sokerointia.

Juonen tasolla jännite ei ole sen kummempi kuin odotus siitä, saako jokainen pari omansa. Tietysti saa, mutta mitä merkitsee Demyn käsissä tällainen symmetria, kaiken naksahtaminen paikoilleen? Sattumanvaraisuuden hienovaraista vangitsemista. Heräävien ja unelmoitujen rakkaussuhteiden kuljettelu rinnakkain ja lomittain ja sitten niiden yhtaikainen ratkeaminen sadunomaisen nopeasti ja onnellisesti korostaa juuri päinvastaista, mitä tosiasiallisesti näytetään. Useimpien ratkaisujen korostettu täpäryys luo atmosfäärin, joka henkii kuvattujen suhteiden, yleensä kaiken näkyvän haurautta. Melankolia ja katkeruus sekoittuvat ulkoisesti niin puhtaaseen, viattomaan ja tasapainoiseen maailmaan.

– Torsten Mannsin (Chaplin 7/1967), Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975) ja muiden lähteiden mukaan