PUNAISTEN LYHTYJEN KATU

Kenji Mizoguchi oli eeppinen ja lyyrinen mestari histo­rian ja nykypäivän kuvaajana. Punaisten lyhtyjen katu (1956) kertoi balzac­maisen rehevästi Yoshiwaran Dreamland-ilotalosta juuri ennen kuin prostituutio kiellettiin Japanissa.
***
Mizoguchin viimeinen elokuva Punaisten lyhtyjen katu – länsimaissa vakiintuneessa nimessä ”Häpeän katu” on moralismia jota suora käännös ei sisällä – oli hänen suurimpia yleisömenestyksiään ja myös Daiei-yhtiölle ensimmäinen menestys pitkään aikaan. Se lopetti puheet että Mizoguchi viimeisinä vuosinaan olisi tullut välinpitämättömäksi nykyaikaista elämää ja yhteiskunnallisia ongelmia kohtaan. Mizoguchi halusi kuvata Tokion ilotaloalueena tunnettua Yoshiwaraa puolidokumentaarisella tyylillä. Tuolloin oli meneillään valtava kampanja prostituution kieltämiseksi eikä yksikään ilotalon omistaja sen vuoksi sallinut Mizoguchin ryhmän tulla lähellekään Yoshiwaraa. Saavuttaakseen kuvan ja äänen autenttisuuden studiossa Mizoguchi saattoi kuluttaa kolmekin viikkoa joihinkin kohtauksiin.

Nuori loistava kirjailija Masashige Narusawa teki monisyisen käsikirjoituksen, joka limittää yhteen viiden yhdessä talossa työskentelevän prostituoidun tarinat. Käsikirjoituksen ensimmäisen version Mizoguchi oli kirjaimellisesti heittänyt menemään sanoen, että Narusawan olisi pitänyt viettää enemmän aikaa kaduilla kuin yliopistossa. Kirjailija otti neuvosta vaarin ja palasi toisen version kanssa, johon Mizoguchi oli tyytyväinen. Valmistuttuaan Punaisten lyhtyjen katu herätti keskustelua kaikkialla. Luultavasti se myötävaikutti siihen, että prostituution kieltävä laki astui voimaan 1957. Paljon enemmästä on elokuvassa toki kysymys: kirurgin veitsen lailla se tunkeutui ohjaajalta, joka koko elämänsä oli hallinnut naisia, ollut naisten riivaama ja joka lopuksi nöyrtyi heidän edessään. Vaikuttavalla tavalla Punaisten lyhtyjen katu liittää yhteen Mizoguchin 1950-luvun eteeriset mestariteokset ja 1930-luvun lopun kiihkeät nykyaikaistutkielmat.

Jokaisella ohjaajalla, jokaisella luovalla taiteilijalla on oma suosikkimyyttinsä. Erich von Stroheim väitti, että raha turmelee; Marcel Carné on aina kiinnostunut petetystä rakkaudesta; John Fordin mielestä etsiminen merkitsee kaikkea, löytäminen ei mitään. Mizoguchin suosikkimyytti, joka muodostaa useimpien hänen elokuviensa ytimen, on se että naisen rakkaus pelastaa miehen sielun. Punaisten lyhtyjen katu merkitsee tämän teeman ironista muunnelmaa sikäli, että kaikki naiset ovat prostituoituja. Rakkaus on ylellisyyttä, jota he eivät voi sallia itselleen. He ajattelevat rakkautta ja puhuvat siitä jatkuvasti, ja saattavat miehiä perikatoon oikealta ja vasemmalta vain siksi, että heillä ei ole varaa rakkauden ylellisyyteen.

Elokuvan viimeisessä kohtauksessa talon nuori palvelutyttö on menettämäisillään neitsyytensä. Hänen isänsä on  loukkaantunut kaivosonnettomuudessa, eivätkä äidin toistuvat rahapyynnöt jätä hänelle valinnan varaa. Hän alistuu passiivisesti, hänen kasvonsa puuteroidaan. ”Älä ole milläsikään”, neuvoo häntä Mizoguchin kapinallinen sankaritar. Kun tyttö uskaltautuu katsomaan ulos, katu on täynnä asiakkaita pyydysteleviä naisia. Viheltävä, aavemainen musiikki sekoittuu heidän huutoihinsa. Tuskin kykenevänä puhumaan tyttö vetäytyy syrjään lyhyeksi, tilapäiseksi hengähdystauoksi. Lopun hidas himmennys säästää katsojan ja Mizoguchin seuraamasta hänen lopullisen lankeemuksensa kuolintuskia.

– Dudley Andrewin ja Paul Andrewin (Kenji Mizoguchi, a Guide to References and Resources, 1981), Joseph L. Andersonin ja Donald Richien (The Japanese Film, 1959) sekä Joan Mellenin (The Waves at Genji’s Door – Japan Through Its Cinema, 1976) mukaan