PITKÄT JÄÄHYVÄISET

(Long Goodbye, The/Långt farväl), USA , 1973

 

”Tehkäämme vanhoja säkeitä uusin ajatuksin”, voisi olla Altmanin motto, kuten monien muidenkin hänen sukulaissielujensa, jotka etsivät menneisyydestä välttämätöntä energiaa voidakseen ymmärtää paremmin nykyhetkeä.

Energiasta puhuminen Pitkien jäähyväisten yhteydessä saattaa tuntua paradoksaaliselta elokuvan kaiken velttoilun ja hälläväliä -tyylin rinnalla. Näitä ratoja juoksevat myös Elliot Gouldin Marlowen mietteet hänen jouduttuaan vastoin tahtoaan seikkailuihin, joissa ei ole päätä eikä häntää: ”En piittaa pirujakaan!” Älkäämme kuitenkaan sekoittako Marlowen fyysistä ja moraalista olemusta, teemaa ja sen muunnelmia, tyyliä ja ajatusta. On totta, että Altmanin Marlowe ei vastaa Raymond Chandlerin sankarista saamaamme kuvaa eikä hänellä ole paljonkaan yhteistä elokuvan aikaisempien Marlowe-hahmojen kanssa (lähinnä tulee mieleen Humphrey Bogart Hawksin Syvässä unessa). Hän hoipertelee päähänpotkittuna ja tahdottomana läpi jokseenkin käsittämättömän tarinan, kuninkaallisen rentona ja irrallisena, lukuunottamatta loppukohtausta, jossa hän äkkiä muuttuu oikeudenjakajaksi. Siihen saakka hän ei ole niinkään yksityisetsivä kuin jonkinlainen mietiskelevä, itsekseenpuhuva tyhmyri, ei edes pelkuri. Draaman todelliset näyttelijät ovat ”muut”: parvekkeella alastomina hyppivät naapurin tytöt, alkoholisoitunut kirjailija, kevytmielinen seurapiirinainen, gangsteri, lääkäri, yksityisen tien vartija, joka matkii filmitähtiä jne.

Totta puhuen tämä miljöö ja nämä hahmot sinänsä synnyttävät painajaismaisen vaikutelman. Tämän oudon planeetan ainoilta "normaaleilta" asukeilta näyttävät eläimet: Marlowen karkaileva kissa, koirat, jotka viattomasti tukkivat liikenteen, julkisella paikalla parittelevat ihmiset. Altmanin maailma häilyy kaiken aikaa toden ja fantasian rajoilla: elokuvan nimi voisi yhtä hyvin olla ”Koirien huomispäivä”. Ihmiset tuntuvat huomaamattaan olevan taantumassa eläinten tasolle. Heidän kauniit tunteensa, älylliset tai moraaliset lohtunsa, ultra-funktionaaliset puitteet, joissa he rehentelevät tai repivät toisiaan rikki ovat vain syöttejä, tuulentupia. Marlowen tarvitsee vain sipaista heitä välinpitämättömän ulkokuorensa takaa ja kaikki romahtaa.

Yksityisetsivämme ei siis ole niin harmiton kuin saattaisi kuvitella. Kaikkialla, minne hän joutuu, hän kohtaa tekopyhyyttä ja korruptiota ja hänen puhdas omatuntonsa pakottaa turmeltuneen ympäristön paljastamaan itsensä. Näin myös Chandler lienee käsittänyt sankarinsa tehdessään hänestä aluksi kapinallisen, tuhon enkelin. ”Jos kapinoiminen turmeltunutta yhteiskuntaa vastaan osoittaa kypsyyden puutetta”, hän kirjoitti, ”niin siinä tapauksessa Philip Marlowe on epäilemättä kerrassaan lapsellinen”. Altmanin Marlowe ei varmasti ole mikään hyveen ritari, mutta on pakko myöntää, että hänessä viime kädessä on tiettyä moraalista lujuutta, todellista ritarillisuutta: miten muuten selittää hänen kylmä päättäväisyytensä tappaa mies, joka oli väärinkäyttänyt hänen ystävyyttään. Voi toki vetelehtiä ja mutista päivät pitkät itsekseen, eikä ottaa mitään vakavasti, mutta tulee sellainenkin hetki, jolloin on tartuttava härkää sarvista ja tuhottava peto.

— Claude Beylie, Ecran 21 (tammikuu, 1974)