PIKKUSISAR

Ohjaaja Taru Mäkelä kiinnostui lottien historiasta alunperin tehdessään dokumenttielokuvaa Viipurin poika (1993), joka kertoo 16-vuotiaana SS-joukkoihin karanneesta pojasta. Perehtyessään sota-aineistoon Mäkelä tutustui myös lottien sodanaikaiseen toimintaan, minkä myötä hän ohjasi haastatteludokumentin Lotat vuonna 1995. Dokumentissa kuullaan muonituslotan, ilmatorjuntalotan, viestilotan, lääkintälotan ja pikkulotan sotataipaleesta. Dokumentin jälkeen Mäkelä palasi sota-ajan tutkiskeluun fiktiivisen Pikkusisaren kautta, koska hän koki taustatutkimusta tehdessään kuulleensa tarinoita, joita ei moraalisista syistä voinut enää dokumentin keinoin kertoa. Fiktion tekeminen vapauttikin Mäkelän tarkastelemaan lotta-aihetta uusista näkökulmista. Mäkelä ja käsikirjoittaja Raija Talvio korostivatkin, ettei Pikkusisar ollut sotaelokuva tai epookkidraama vaan ennen kaikkea rakkauselokuva.

Ennen Lottia ja Pikkusisarta kotimainen elokuvateollisuus oli tarttunut lotta-aiheeseen huomattavan vähän, vaikka sotaelokuvalla onkin Suomessa vahvat perinteet. Sota-aikana ja sotien jälkeen lotta-aiheeseen tarttui fiktioelokuvissa ainoastaan Orvo Saarikivi (Tyttö astuu elämään, 1943) ja Aarne Tarkas (Rintamalotta, 1956), mutta kumpikaan elokuvista ei saavuttanut huomattavaa suosioita. Niin Edvin Laineen (1955) kuin Rauni Mollbergin (1985) Tuntemattomissa sotilaissa puolestaan lottakuvausta on tuskin ollenkaan. Mäkelä koki, että Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta alkanut sepitteinen lottakuva oli muokannut liiaksi kansakunnan muistia, ja sen myötä sankaruudelle oli julkisesti muodostunut vain miehisiä esikuvia.

Pikkusisaren suunnitteluvaihe kesti kauan, jolloin Talvio muun muassa haastatteli sodankäyneitä naisia ja kahlasi läpi Museoviraston yli 70 000 sivun kokoelman naisten sota-ajan kokemuksista. Elokuvan asiantuntijana käytettiin lisäksi Suomen Punaisen Ristin apusisarena toiminutta Anne-Marie Franckia. Pikkusisaren päähenkilö ei lopulta ollutkaan lotta vaan juuri tällainen Punaisen Ristin ”pikkusisko”. Näiden apusisarten työnkuva vastasi pitkälti Lotta Svärd -järjestön lääkintälotan tehtäviä, ja yleensä he työskentelivät rintarinnan lottien kanssa. Näin on myös Pikkusisaressa.

Tarinan päähenkilönä on Katri Ruuska, joka on jäänyt leskeksi talvisodassa. Jatkosodan alkaessa Katri pestautuu helsinkiläiseen sotasairaalaan apusisareksi, missä hän tutustuu haavoittuneeseen Arvoon. Samaan aikaan välit lämpenevät kuitenkin myös rintamalle lähtevään lapsuudenystävään Eeroon. Pikkusisar kuvaa erityisesti kotirintaman sotatoimia, mikä tuo uutta näkökulmaa sotavuosia käsitteleviin elokuviin. Katrista kasvaa elokuvan myötä vahva nainen, joka lupaa sotasairaalassa ylihoitajalle selvitä kaikesta itkemättä. Siinä missä miehet ympärillä ovat haavoittuneita, juovuksissa ja pakoilevat vastuuta, naiset kuvataan kaikenkestävinä ja periksiantamattomina. Oivallinen kohtaus elokuvassa on esimerkiksi Katrin sulhasen hautajaiset, joihin ei löydy tarpeeksi miehiä kantamaan arkkua. Tällöin Katri sanoo ilmeettömin kasvoin, että ”kyllä minä kannan”.

Pikkusisaren oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuoden 1998 syksyllä, mutta silloisen tuotantoyhtiön ajauduttua konkurssiin ensi-ilta siirtyi marraskuulle 1999. Elokuva sai kiitosta muun muassa intiimin myötäelävästä otteesta sekä kerronnan rauhallisuudesta ja kuvallisuudesta. Elokuvan koettiin myös käsittelevän aihettaan sopivalla vakavuudella ja asiallisuudella ilman teennäisyyttä ja turhaa koreilua.

–Tiina Suutala 6.12.2009