PEHMEÄ IHO

Truffaut on kuvannut kokemustaan, joka johti hänet tekemään Pehmeän ihon, elokuvan aviorikoksesta, seuraavasti: "Vuosia sitten näin, tai pikemminkin kuvittelin pariskunnan taksissa. Kuvitelmani mukaan aika oli noin puoli kahdeksan illalla; he varmaankin olivat matkalla kotiin päivälliselle, eivätkä he olleet naimisissa, ainakaan keskenään ja kummallakin on täytynyt olla omia lapsia. Heillä oli hirvittävän aistillinen suudelma taksissa keskellä suurkaupunkia. Kun tuollainen kuva tulee mieleen sitä sisimmässään ajattelee, ettei edes sellaista aihetta kuin aviorikosta ole koskaan käsitelty kunnolla, ja tuntee, että sinulla on paljon uutta sanottavaa aiheesta. Siitä se kaikki alkoi. Ja myös äänestä: kuvittelin, että suudelman aikana heidän hampaansa kalahtivat yhteen." Kaiken tuon jälkeen oli selvää, että elokuva oli tehtävä.

Pehmeä iho on joka suhteessa realistinen elokuva, joka pyrkii murskaamaan myyttejä ja ehdottomia totuuksia, jotka saattavat näyttää vietteleviltä, mutta jotka levittävät onnettomuutta ja epätoivoa, jos ne saavat ohjata toimiamme. Hyökkäyksen kohteena on myös itse elokuva tällaisten myyttien tärkeimpänä levittäjänä. Pierre juhlittuna kirjailijana ja Nicole lentoemäntänä ruumiillistavat kahta nykyajan myyttihahmoa, jotka elokuva riisuu paljaiksi ammatteihin liitetyistä harhakuvista ja paljastaa haavoittuvat, sekasortoiset yksilöt.

– C.G. Crispin Truffaut-teoksesta (Movie Paperbacks, 1972)