PÄHKÄHULLU SUOMI

KOMEDIA / FARSSI: Pähkähullu Suomi (1967) oli ilmestymisvuotensa kolmesta elokuvasta ainoa komedia. Jukka Virtasen ohjaama, Ere Kokkosen ja Pertti "Spede" Pasasen käsikirjoittama nopeatempoinen hulluttelu kiertää Suomen ja esittelee suomalaisia kestojulkkiksia omana itsenään. Kameranjäljessä on viitteitä eurooppalaiseen uuteen aaltoon.
***

Vuotta aikaisemmin syntyneen Millipillerin rinnalla Pähkähullu Suomi on elokuvakerronnallisesti valmiimpi työ. Itse asiassa se on sujuvasti yhteen nivottu kokoelma vitsejä turisti-Suomen myyteistä: ei niin pähkä että jäisi aivan vaille terää, mutta ei kenties myöskään riittävän hullu noustakseen riittävän usein yli löysähkön vitsinikkaroinnin, ohi päivälehtien pilapiirrännän mielikohteiden. Kun joku lähtee tekemään elokuvaa tahtiin nauru per minuutti, niin tällöin vaaditaan tehossa nousevassa sarjassa 90 melkoista sutkausta ja vielä hyvin visualisoituina. Tämä on vaikeimpia suorituksia mihin elokuvantekijä pystyy itsensä laittamaan. Tehtävän vaikeuteen nähden Pähkähullu Suomi yltää kunnioitettavan pitkälle.

Itsenäisen Suomen 50-vuotisjuhlinnan ohjelmaksi Pähkähullun Suomen aiheiden varasto on kiinnostava ja tarjoaa mm. seuraavaa: 1) Suomalainen sauna, 2) Suomalainen Tuntematon Sotilas, 3) Suomalainen pontikka, 4) Suomalainen soturikansa, 5) Suomalainen korpi- ja talvisoturi, 6) Suomalainen metsästäjä, 7) Amerikkalaistuva Suomi, 8) Suomalainen nainen suomalaisessa maisemassa, useampina variaatioina, 9) Suomalainen sisu, 10) Suomen valtion talous sekä virallisen edustuksen eleet, 11) Suomalaiset kansantavat.

Aiheet ovat kaikki kotimaista yleisomaisuutta, suomalaisia assosiaatioita koskettavia. Vitsikokoelman siteeksi on kehitetty myös asiaankuuluva juoni: amerikkalainen miljonääri saapuu vierailulle Suomeen, esi-isiensä maahan, ja tämä “köyhä mutta karu” maa mobilisoi silmäätekevänsä pyytämään mieheltä lainaa valtion kassakriisin selvittämiseksi. Seurauksena on, että noin kymmenennen saunomisen jälkeen miljonääri pakenee isäntiensä vieraskoreaa ja hyväntahtoista terroria Suomen metsiin, josta tarina ja pilan kohteet pystyvät kiertymään pääkaupungin nähtävyyksistä muihin maisemiin. Lähtökohdat ovat siis mitä antoisimmat, mutta loppua kohden pilat alkavat menettää tehoaan, elokuva alkaa menettää ryhtiään ja muuttuu hakuammunnaksi, josta ei edes lopun vauhdikas tappelujen ja takaa-ajojen suma pelasta kokonaisuutta.

– Eero Tuomikosken (1967) ja Antti Lindqvistin (1983) mukaan