OHUKAISEN JA PAKSUKAISEN PARHAITA

Ohukaisen ja Paksukaisen parhaita
Helan och Halvans bästa

The Finishing Touch
Viimeinen silaus

Viimeinen silaus on uudelleenfilmatisointi Stan Laurelin soolokomediasta Smithy (1924), joka on hauska gag-sarja talon rakentamisen teemasta. Jotkut vitseistä ovat samoja, samoin finaali. Mutta suuri kehitys on tapahtunut siinä, miten gagit liittyvät henkilöhahmoihin, ja loppukohtaus on siitä hieno esimerkki. Stan ja Ollie ovat rakennusurakoitsijoita, jotka päätyvät riitelemään asiakkaansa kanssa talosta, joka heidät on palkattu viimeistelemään. Osapuolet päätyvät kivittämään toisiaan. Kun kivet loppuvat, Stan ja Ollie alkavat etsiä niitä lisää ja löytävätkin mainion kiven – he alkavat jopa tapella keskenään, kumpi saa ottaa sen. He unohtavat kuitenkin, että kivi on pönkkänä heidän kuorma-autolleen, joka on pysäköity talon yläpuolella olevalle rinteelle. Kun he siirtävät kiven, auto vierii alas mäkeä ja litistää talon. Stanin tajutessa mitä on tapahtunut, ja kuten tavallista hänen kestää hetken ymmärtää se, Stan pudottaa kiven. Se putoaa Ollien jalalle. Ollie pomppaa tuskasta, tarttuu kiveen ja heittää sen Stanin jalalle. Kaikki tämä, mukaan lukien talon romahdus, on kuvattu yhdessä otoksessa, joka on elokuvan viimeinen. Henkilöhahmoja kuvataan heidän toimintansa kautta mainion suoraan. Stan on tyhmä, Ollie on kärsimätön: kaikki heidän suhteensa hienot muunnelmat, ja niitä on monia, perustuvat tähän eroon, joka ei muutu. Jokainen Viimeisen silauksen pienoiskatastrofi johtuu jostakin tyhmyyden ja harkitsemattoman väkivallan yhdistelmästä. Lopulta, täydellistä symmetriaa seuraten, väkivalta (kivien heittäminen) johtaa tyhmyyteen (jarrukiven siirtämiseen) ja tuhoon, ja sitten takaisin alkuperäiseen tyhmyyteen (Stan) ja väkivaltaan (Ollie). Ketju voisi jatkua loputtomiin.

– Charles Barrin mukaan (Laurel & Hardy. Lontoo: Studio Vista. Movie Paperbacks, 1967)

Two Tars
Meripojat maissa

Meripojat maissa on yksi niistä muutamasta elokuvasta, jota mainitaan Vapauden ja Kuusikauppiaiden rinnalla Ohukaisen ja Paksukaisen aivan parhaina elokuvina, ja joidenkin mielestä juuri se on heidän suurin teoksensa. Kohtelias keskinäinen väkivalta tai Laurelin sanoin "vastavuoroinen tuhoaminen" on heidän elokuviensa toistuva teema, mutta sen toteutus on harvoin niin taitavaa, monipuolista ja huolellisesti suunniteltua kuin tässä. Täsmällisyys, jolla kohtuuttomuudet eskaloituvat tässä, temmaten mukaan asteittain jokaisen, on elokuvakomedian tekniikan malliesimerkki. Tytöt, joiden kanssa Stan ja Ollie viettävät päivänsä, Thelma Hill ja Ruby Blaine, esiintyivät heidän elokuvissaan vain tämän ainoan kerran.

– Lähteenä Glenn Mitchell: The Laurel & Hardy Encyclopedia (Lontoo: B.T. Batsford, 1995)

Wrong Again
Nurinkurin ja päinvastoin

Nurinkurin ja päinvastoin on Ohukaisen ja Paksukaisen komedioista parhaimpia ja omaperäisimpiä. Sen gagit ovat merkillisiä, rohkeita, kekseliäitä ja rakenteeltaan avoimia: ne voisivat periaatteessa jatkua ikuisesti, ja siinä suhteessa ne tuovat mieleen Danten Helvetin piirit. Tarina alkaa siitä, että Blue Boy on ryöstetty, ja Stan ja Ollie luulevat sen tarkoittavan sennimistä hevosta eivätkä Gainsboroughin kuuluisaa maalausta. Saatuaan toimeksiannon kuljettaa Blue Boy miljonäärin taloon ja asettaa sen pianon ylle he tekevät työtä käskettyä. Surrealistinen tulos tuo mieleen Luis Buñuelin ja Salvador Dalin Andalusialaisen koiran, joka oli saanut ensi-iltansa muutamaa kuukautta aiemmin. Gagista keskeisimpiin kuuluu se, jossa hevonen tönii Stanin hattua, Stan luulee tekijäksi Ollieta ja kostaa. Uudessa muunnelmassa hevonen jatkaa temppuiluaan Ollien nostaessa flyygeliä. Tapahtumaketju hatun, hevosen ja pianon suhteen muuttuu aina vain monimutkaisemmaksi samalla kun miljonääri pukeutuu yläkerrassa kaikessa rauhassa. On aivan kuin Stan ja Ollie olisivat omassa, erillisessä aikatilassaan, unenkaltaisessa subjektiivisen ajan maailmassa.

– Charles Barrin mukaan (Laurel & Hardy. Lontoo: Studio Vista. Movie Paperbacks, 1967) AA 18.11.2010