NEITSYTSAARI

Meksikossa kuvatussa mutta Yhdysvaltojen etelävaltioihin sijoittuvassa Neitsytsaaressa Luis Buñuel oli mestaruutensa huipulla. Naiseuteensa heräävän nuoren tytön näkökulmasta rakentuu aistillinen ja humoristinen tutkielma rasismista ja uskonnosta.
***
Neitsytsaari on esimerkki siitä, miten Buñuel pystyy nostamaan sovinnaisista asetelmista persoonallisen ja intensiivisen elokuvan. Itse tarina kuuluu amerikkalaisen liberaalin yhteiskuntakritiikin perinteeseen; käsikirjoituksen laati yhdessä Buñuelin kanssa Hugo Butler salanimellä H.B. Addis. Neitsytsaaressa on yhtymäkohtia Loseyn ja Kazanin elokuviin ja jopa Stanley Kramerin Kahleeseen.

Erikoista elokuvassa on aluksi sen raaka luonnontunne. Buñuelin kyky kuvata luonnon villiyttä, rehevyyttä ja hedelmällisyyttä on tässä elokuvassa voimakkaimmillaan (verrattu King Vidoriin: rämeen ”sielunmaisema”). Maisema kihisee ja sähisee elämää. Ilmassa väreilee auringonsäteitä ja hyönteisiä. Lynkkauspartiota pakeneva musta mies tempaa nälissään ravun rantavedestä ja haukkaa hampaillaan ja syö saaliin heti suuhunsa. Nuori Ewie-tyttö nitistää hämähäkin ja kerää hunajaa mehiläiskennoista. Voimakas aistillisuus virittää tapahtumiin erityisen intensiteetin.

Aiheena on rasismi: tapahtumapaikkana Yhdysvaltain Etelä, jossa mustaa miestä ajetaan takaa raiskauksesta epäiltynä. Katsoja uskoo Traversin vilpittömyyteen, kun hän kertoo tapahtumien käyneen päinvastoin: himokas osapuoli oli valkoinen nainen, joka vasta jälkeenpäin alkoi kirkua raiskauksesta. Pakolainen pelastuu yksinäiselle saarelle, jolla asuu vain metsänvartija Miller ja nuori Ewie, jonka isä on äskettäin kuollut. Travers, jazz-muusikko ammatiltaan, on ottanut paetessaan klarinettinsa mukaan ja lurittelee sillä outoja säveliä. Ewie kuuntelee häntä, mutta metsänvartija ottaa tytön yöksi huoneeseen-sa suojellakseen häntä Traversilta. Tytön käytyä vuoteeseen Miller ei pysty vastustamaan omaa haluaan, vaan ottaa tältä neitsyyden.

Ewie on tarinassa loppujen lopuksi se, jota tapahtumat vähiten järkyttävät. Immenkalvon menetys ei ole hänelle vähimmässäkään määrin shokki. Traversiin hänen suhteensa on välitön: kun tämä lojuu köytettynä pihalla, hän sujauttaa tälle puukon. Kun taas papin reaktio köyttämiseen on se, että hän vaatii köysiä löysättäväksi, jotta vangilla olisi mukavampi olo. Ewie on luonnonlapsi. Kun hänen isänsä kuolee, hän vie haudalle miehen rakkaimman esineen, viskipullon. Hän ei muistuta Nabokovin Lolitaa, vaan Bretonin Femme-Enfantia, lapsinaista: hän on tuore, viaton, välitön, avomielinen eikä kuitenkaan typerällä tavalla naiivi. Naisen hekumallisuus on Buñuelille kuten Bretonillekin runouden alkulähde; pakkomielteinen aistillisuus kohoaa universaaliseksi prinsiipiksi: maailma on nainen, ja luominen on himoa naiseen, joka on maailma.
 
Ewie ei ole nymfetti, sillä hän ei ole oppinut keimailemaan. Hän käy suihkussa Traversin ollessa lähistöllä aavistamatta voivansa herättää tässä kiusallisia himoja. Miller tuo hänelle kaupungista korkokengät – sivistyksen symbolit, jotka Ewien jaloissa näyttävät yksinomaa huvittavilta. Samalla tavoin Buñuel kuvaa Ewien ensikohtaamisen uskonnon kanssa. Ewie ei ällistele tilannetta typerästi, kuten asia vastaavissa tapauksissa yleensä esitetään, vaan tämä kaste on Buñuelin silmin huomattavasti epäilyttävämpi temppu kuin Millerin himojen aiheuttama luonnollinen teko.

Ewie on astunut aikuisuuteen, sivilisaatioon ja kristinuskoon: onko tuloksena tragedia vai komedia, jää lopussa avoimeksi hänen hoippuessaan ja pomppiessaan korkokengissään veneeseen, joka vie mannermaalle.

- Antti Alanen (Filmihullu 7/1981)