NAUTINNON ASTEITTAISET LIUKUMAT

Ranskalaisen uuden romaanin keskeinen kirjailija Alain Robbe-­Grillet (1922-2008) oli myös elokuvamies, jonka teoksissa oli eroottinen juonne. Nautinnon asteittaiset liukumat (1973) kertoo noituudesta syytetystä naisesta (Anicée Alvina) jota tutkivat viranomaiset (Michel Lonsdale, Jean-Louis Trintignant) levittävät voimattomina käsiään.
***
Kaikki tuntevat historian antaman kuvan noidasta: nuorena ja kauniina, syytettynä rikoksesta kivettyneen lain toivottomassa maailmassa hän haluaa murtaa vallan, tukahduttavan oikeuskäytännön, kirkon, yliopiston vakiintuneen järjestyksen kääntymällä kielletyn, epäluonnollisen puoleen. Nykyään tiedämme, että matka moraalisesta järjestyksestä kerronnan järjestykseen ei ole pitkä. Ne ovat molemmat sosiaalisen, eivät minkään ”luonnollisen” järjestyksen tulosta, kuten kernaasti uskotellaan. Elokuvani sankaritar kumoaa samalla kertaa nämä molemmat järjestykset.
Tehdessään vastarintaa poliisitutkimukselle hän vastustaa kausaalisuuden, kronologian, logiikan jäykkää maailmaa, jossa vallitsevat täsmällisyyden ja yhteisymmärryksen ikuiset lait; hän vastustaa ennalta määrättyä muottia, johon hänen on jälleen kerran sovitettava mielikuvituksensa ja mielihyvänsä liukuva liikkuvuus. Hänessä siis ruumiillistuu se mitä keskiajalla sanottiin ”pahaksi hengeksi” ja jonka historia on sittemmin osoittanut ihmislajin kunniaksi: kiihkeä vapaudenjano.

Miten poliisitutkimus toimii normaalisti? Ensinnäkin se asettaa aksiooman, että jo ennen tutkimuksen alkua on olemassa jokin lukkoon lyöty ja täydellinen totuus. Jokainen todistuskappaleena säilytetty esine on siis jo määrätty kantamaan jotakin tiettyä, yksiselitteistä ja lopullista merkitystä, joka on vain paljastettava. Kaikki on valmista etukäteen: luovalle mielikuvitukselle ei jää minkäänlaista tilaa. Juuri tästä sankarittareni kieltäytyy ja koko elokuva näyttäytyy yrityksenä rakentaa kertomus, joka niveltyisi toisenlaisten luovien prosessien varaan kuin mitä valtaapitävä pyhä kerronnan järjestys sallii.
 
–    Robbe-Grillet’n saatesanoista (L’Avant-Scène du Cinéma, Juin 1974)

Robbe-Grillet’n elokuvaa on moitittu siitä, että se on vain semiologiaa käytännön harjoitustyönä. Olkoon, mutta sellaisenaan se on loistava tutkielma, vailla helppohintaisuutta tai kuivuutta, samalla kun katsojan on suostuttava siihen, että viime kädessä kysymys on leikistä. Robbe-Grillet pilkkaa salapoliisitarinan juonta ja psykologisia ongelmia (syyllisyys, tunnepitoisuus, psykoanalyysi…), hän leikkii merkeillä ja merkityksillä ja ennen muuta häntä kiinnostaa ”rakentaa struktuureja stereotyypeillä”. Tämä struktualistin uskontunnustus kantaa hedelmää: koskaan hän ei ole elokuvassa onnistunut toteuttamaan yhtä hyvin teorioita historiasta, henkilöhahmoista, psykologiasta. Kiinteästi tuijottavat kuvat toimivat kiistämättöminä kiintopisteinä, samalla kun henkilöt vähitellen ja väistämättömästi muuttavat muotoaan, liukuvat, menettävät jalansijaa. Myös sanat, puheet ja todistajalausunnot, liukuvat yhtä heltymättömästi erheellisestä totuudesta vilpittömään valheeseen. Kaiken lukumisen tuoksena ollaan viimein jälleen samassa pisteessä, kuuluisassa syklisessä tilanteessa, samalla kun lajien perinteinen jako draamaan ja komediaan, meloon ja tragediaan on näissä liukumissa kumoutunut. Jokainen Robbe-Grillet’n elokuva on jättiläismäinen silmänisku. Tämä on ylistys.

-Gérard Lennen (Ecran 23, Mars 1974) mukaan