MUSTASUKKAISUUS

Suuri rakkaus, avioliitto ja äitiys sekä niitä uhkaavat onnettomuudet ja sairaudet säilyivät Tulion sodanjälkeisten melodraamojen polttopisteessä. Kerran toisensa jälkeen romanttinen intohimo vääristyy groteskiksi painajaiseksi, ydinperheen idylli tuhoutuu, lapset saavat kärsiä vanhempiensa synneistä. Vaarallisen seksuaalisuutensa lisäksi nainen saa kannettavakseen avio-onnen vastuun ja äitiyden vaarat: pienestäkin varomattomuudesta naista rangaistaan lapsen menetyksellä, ikuisella syyllisyydellä, miehen syytöksillä ja ylenkatseella. Lapsen tapaturmainen kuolema johtaa sokeuteen, mustasukkaisuuteen, hulluuteen ja itsemurhaan elokuvassa Mustasukkaisuus, joka on peittelemättömän suora toisinto Levottoman veren (1946) tarinasta. Tuliolle tuli myöhemmässä tuotannossaan tavaksi lainata itseään myös käyttämällä vanhaa kuvamateriaalia: Tulipunakukan (1938) koskenlaskukuvat, Heikkilän talon (1936) raisut hevosajot ja jopa Tapiovaaran-Blombergin Miehen tien (1940) latotanssit toistuvat Mustasukkaisuuden kuvastossa.

Tapa, jolla Tulio sodan jälkeen käsitteli Regina Linnanheimon tulkitsemia naispäähenkilöitään, sivuaa sitä “lääketieteellistä diskurssia”, jonka Mary Ann Doane on nähnyt eräiden 1940-luvun amerikkalaisten melodraamojen strategiana naisen määrittelyyn, kontrolliin ja hallintaan. Tulion viimeisen kauden elokuvissa avioliiton vaihtoehto ei enää ole prostituutio, vaan sairaus joka eristää naisen perhe-elämän armosta. “Sairaudella ja naisella on jotakin yhteistä: ne ovat sosiaalisesti hyljeksittyjä, marginalisoituja elementtejä, jotka alituisesti uhkaavat imeytyä terveyden ja maskuliinisuuden keskeisempänä nähtyyn ainekseen ja saastuttaa sen. (...) Hysteriassa, paradigmaattisessa naistensairaudessa ruumis on siinä määrin yhtä psyyken kanssa että niiden välillä ei ole eroa. Sairaus vaikuttaa koko naisen olemukseen ja määrittelee sen.” (Doane).

Tulion naispäähenkilöiden sairaus näyttäytyy suorana seurauksena aviollisesta kriisistä, ikään kuin ikuisesti kestäväksi oletetun rakkauden särkyminen ilmenisi välittömästi oireina myös naisen ruumiissa. Levottomassa veressä ja Mustasukkaisuudessa avioliitto alkaa säröillä lapsen tapaturmaisen kuoleman jälkeen: mies syyttää vaimoaan, vaimo itseään, kunnes juonen koneisto tekee hänet sokeaksi. Viime kädessä näitä naisia rangaistaan siitä, että he ovat ylittäneet sallitun roolinsa rajat: he yrittävät elää hetken itselleen ja laiminlyövät lapsen silmälläpidon. He ovat myös osoittaneet poikkeuksellista seksuaalista aktiivisuutta pyydystäessään itselleen aviomiehen keinoja kaihtamatta. Kun kaikki heidän odotuksensa suuntautuvat avioliittoon, yhteentörmäys intohimon ja mustasukkaisuuden, unelman ja aviollisen todellisuuden välillä on väistämätön. Seurauksena on jyrkkä putoaminen aviollisen yhteisyyden ulkopuolelle, sairauteen. Putouksen ja kosken metaforat eivät ole mitenkään sattumanvaraisia juuri Mustasukkaisuuden yhteydessä: “Hänen luonteensa oli raju ja hillitön kuin syvänteessä pauhaava koski”, sanotaan naispäähenkilöstä, joka on menettänyt lapsensa koskeen, sokeutunut, mennyt mustasukkaisuudesta järjiltään, yrittänyt tappaa sisarensa ja syöksynyt viimein sahan tornista vapaaehtoiseen kuolemaan.

– Sakari Toiviainen (1992, 1996)