MUISTOT

John Hustonin viimeinen ohjaus Muistot on tiettävästi ainoa merkittävä elokuva, mitä on tehty vuosisatamme suurimman englanninkielisen kirjailijan, James Joycen tuotannon pohjalta. Joycen novelli "Kuolleet" syntyi lähinnä oma- ja suvun elämänkertojen aineksia yhdistäen ja muuntaen 1906-1907 Roomassa, maanpaossa. 25–26 -vuotias kirjailija suhtautui Irlantiinsa ja Dubliniinsa vähintään kaksiarvoisesti. Muistot puolestaan toteutti 81-vuotiaalle ohjaajalle kuoleman kynnyksellä parinkymmenen vuoden takaisen unelman.

1950-luvulla Huston jätti mccarthyismin riivaaman USA:n ja otti Irlannin uudeksi kodikseen (kansalaisoikeudet hän sai 1964). James Joycea Huston oppi ihailemaan jo ennen elokuvauransa alkua, luettuaan 1928 salakuljetettuna painoksena pahamaineisen Odysseuksen. Kirja "avasi ikkunat ja päästi valon sisälle". Huston toki näkee vuosisadan alun Dublinin nostalgisemmin ja hellemmin kuin Joyce. Novellia elokuvaksi rukattaessa (käsikirjoituksen teki ohjaajan vanhin poika, Tony Huston) ilmeisesti löytyi aihetta joihinkin pikku lisäyksiin – suoranaisen ihannoinnin välttämiseksi.

Morkanin iäkkäiden sisarusten perinteiset loppiaiskutsut 1904 kokoavat henkilöt talven tuiskuista sisälle lämpimään, vielä joulua henkivään taloon, irlantilaisen vieraanvaraisuuden taikapiiriin, lansieerikatrillin hyörinään, henkevään musikaaliseen seurusteluun, hyvän ruuan ja puhtien juomien pariin. Kutsujen jälkeen vieraat etsiytyvät tahoilleen. Keski-ikäiset aviopuolisot, Gabriel ja Gretta Conroy, jotka vähitellen ovat selkiytyneet päähenkilöiksi, matkaavat vuokra-ajurin kuljettamina hotelliin. Seuraa totuuden hetki: vaimon surun tunnustus, miehen havahtuminen, vapautuminen, sulautuminen itsetuntemuksen kautta syvämielisiin ykseyden elämyksiin.

Muistot paljastuu novellia kuuntelevaksi hienovaraisen epäsovinnaiseksi kolmiodraamaksi. Gabrielin ja Grettan avioliittoon vaikuttaa äkillisen voimakkaalla tavalla haamu, vainaja vaimon nuoruudesta Galwayssa. Muisto nuoren Michael Fureyn kuolemaa uhmaavasta rakkaudesta järkyttää avioliiton sen urautumalta ja Gabrielin tämän itsekeskeydestä. Joycelle olennaisella "epiphanyn", kirkastuksen tai ilmestyksen hetkellä ihminen yllättäen tajuaa kokemuksen merkityksen.

Morkanin sisarukset, Kate ja Julia, sekä heidän veljentyttärensä Mary Jane, Gabrielin serkku mainitaan "Dublinin musiikkimaailman kolmeksi sulottareksi". Huston näyttää kolmasti ulkoa päin kokokuvassa heidän valaistun talonsa, lämmön ja elämän saarekkeen kolkossa maailmassa. Novellin kahta ilmaisevaa laulua edeltää elokuvaan liitetty kolmas suullinen esitys, lausuntanumero josta "tulisi ihana laulu", kuten illan tenorivieras arvioi. Huston näyttää tosiaan hieman korostaneen novellin rakenteeseen upotettua triangelin tai triptyykin muotoa. Tarkkaava katsoja varmaan löytää lisäesimerkkejä. Richard Ellman kutsui Joyce-biografiassaan "Kuolleita" kirjailijan "ensimmäiseksi maanpaon lauluksi". Hustonin elokuvan musiikillinen pohjapiirros tehnee oikeutta novellille ja tekijälle.

Julia-tädin suostuessa laulamaan bravuurivuosiensa menestyksen, Bellinin aarian sovituksen "Morsioksi koristeltu" elokuvassa seuraa kuin varkain vangittu puhtaan filmikerronnan jakso: hiivimme kohti portaikkoa, sisälle tätien tyhjiin huoneisiin tutkimaan valokuvia, muistoesineitä, koruja, mietelauseita…Tällaiset tuokiot ovat omiaan elokuvien huippuhetkiksi: kunhan vain tunnelma on oikein viritetty, esineet ja maisemat vailla ihmisiä saattavat puhutella kaikkein voimaperäisimmin. Julian särkyvä ääni ja uurteiset kasvot näyttävät vuosien painon ja arvokkuuden.

"Aughrimin tyttö" lopulta murtaa tunteiden portit. Balladi kertoo vietellystä ja hylätystä maalaisneidosta ja ylhäisestä viettelijästä. "Voi, sade lankeaa raskaille kutreilleni/ ja kaste ihoni kostuttaa,/ on lapseni kuollut…", Pentti Saarikoski suomensi. Lopun kertosäe ei mahtunut novelliin, mutta elokuvassa se kuullaan: "My baby lies cold within my arms,/ but none will let me in."

Laulajaa, tenori Bartell d'Arcysta ei, novellin mukaisesti, lainkaan näytetä laulun aikana. Gretta Conroylle tuo tunteellinen balladi palauttaa pakahduttavan muiston. Kaunisääninen Michael Furey lauloi sitä Glawayssa vuosia sitten. Aughrim, Galway ja muu Connaught (Grettan kotiseutua) sekä Oughterard (Michaelin syntymän ja kuoleman tyyssija) ovat kaikki (gaelilaista) Länsi-Irlantia, joka Joycen nerokkaasti rakentamassa Gabrielin mielteiden voimakentässä edustaa tuskaa, alkukantaisuutta, intohimoa, sitä Irlantia mistä tämä on pyrkinyt eroon ja minkä loppuelämyksissään viimein ihaillen tunnustaa omakseen – Richard Ellmannin arvokkaita oivalluksia varastaakseni.

"Kuolleiden" viimeiset, Gabrielin tajunnalle omistetut, kappaleet ovat varmaan upeinta proosaa mitä englanniksi on ikinä kirjoitettu. Saarikosken kelpo suomennos tuskin saavuttaa tekstin kaikkia retorisia tehoja: alkusointuja, toistoja, koko majesteetillista poljentoa.

Muistojen ratkaisussa kuulemme Gabrielin ajatukset ja niiden myötä, Gabrielin katseen suunnassa etenemme hotellihuoneen hämärästä ikkunasta lumisiin Irlannin-näkyihin, aistimme välähdyksen Shannon-virrastakin jään peitossa. Irlantilaisuuden tuntija Denis Donoghue huomasi arvostelussaan tämän montaasin nimenomaan esittävän luostarien Irlantia: Monasterboicea ja Clonmacnoisea. Maisemien valinta lienee yhteydessä novellin päätöslauseiden Golgata-kuviin, mainintoihin risteistä (crooked crosses), portin piikeistä tai keihäistä (spears) ja orjantappuroista (barren thorns). Agnostikko Huston oli kunnioittavan kiinnostunut uskonnoista, jopa ilmestyksistä ja ihmeistä, mikäli niitä ilmaistiin henkilöitten kokemusten kautta. Ohjaaja taitaa lopultakin tavoittaa novellin "melankolisen ykseyden elävien ja kuolleiden välillä", "elävien ja kuolleiden keskinäisen riippuvuussuhteen" (Ellmann).

"Ylevästä naurettavaan on vain askel", tokaistaan ohimennen Odysseuksessa. Ivamukaelmien mestari Joyce oli muun muassa valmis ilkkumaan omaa korkealentoisuuttaankin. Ymmärrettävästi Huston ei kuitenkaan tohtinut parodioida Joycea. Sentään ohjaajalle oli tärkeätä ylläpitää surumielisyyden ja komiikan herkkä tasapaino filmatisoinnissa – jos ei muuten niin estämään elämän realiteetteja siloittelevan, sentimentaalisen kitschin tartunta.

Sirouden vaara kieltämäättä väijyi liki. Huston väistää kiusauksen vaikkapa suuntaamalla hetkiksi huomion päihtyneeseen Freddy Malinsin repliikkeihin tai jutun sirpaleihin. Elokuvaan keksityissä usein tietoisen banaaleissa tai uskalletuissa dialogin lisäyksissä voi astia Odysseuksen vaikutusta. Tunnelmien tasapainon Huston arjelee hillinnällään. Muistot kiilaa aivan kärkisijoille hänen elokuviensa rintamassa.

– Matti Salo (1988, 1996)