MADAME IRMAN PARVEKE

(The Balcony/Madame Irmas balkong), USA , 1963

Ben Maddow on rakentanut Madame Irman parvekkeen skenarion noin puoleksi Jean Genet'n näytelmästä ja noin puoleksi omasta alkuperäisdialogistaan, ja hänen ja Joseph Strickin – merkittävän The Savage Eyen tekijöiden – aikeena on selvästikin ollut toteuttaa Genet'n aihe mahdollisimman täydellisesti elokuvana eikä teatterifilmatisointina.

Genet'n näytelmä sopineekin paremmin elokuvattavaksi kuin vaikkapa Pitkän päivän matka yöhön, sillä aiheena on illuusio, joka on elokuvan perusta. Niinpä Madame Irman suunnattomasta bordellista onkin tehty elokuvastudio, jossa ovat  käytettävissä valot, puvut, taustaheijastukset, äänitehosteet, lavasteet, ja niin edelleen. Luksusbordellin asiakkaat maksavat hyvin, ja talon tyttöjen avulla he voivat elää hetken fantasiaelämää haluamanaan henkilöhahmona. Vaisusta kirjanpitäjästä tulee ylituomari, huoltoaseman apulaisesta piispa, ja maitomiehestä kenraali.

Vastakohtana Parvekkeen – se on bordellin nimi – leppoisalle elämälle talon ulkopuolella riehuu vallankumous, joka on kaikkien ajankohtaisten vallankumousten yhdistelmä. Uutiskatsauskollaaseissa nähdään otoksia Algeriasta, Unkarista, Kuubasta, Belgiasta ja Triestestä. Kun poliisipäällikkö tulee Madame Irman vieraaksi, hän huomaa, että hänellä on vielä yksi valttikortti käytettävissään, vaikka kuningatar on lähtenyt maasta ja  piispa, kenraali ja ylituomari – lain ja järjestyksen vertauskuvat – ovat kuolleet. Poliisipäällikkö saa loistoidean lainata Madame Irman vaatettamat hahmot bordellista ja tuoda heidät kansanjoukkojen eteen. Idea toimii, ja vallankumoukselliset luikkivat käpälämäkeen. Tosin idea alkaa kääntyä itseään vastaan, kun lainavaatteissa olevat auktoriteetin edustajat alkavat ajatella, että ehkä myös virkavallan oikeat edustajat ovat hämäystä.

Lopulta lannistunut vallankumousjohtajakin tulee bordelliin ja haluaa näytellä omaa unelmarooliaan – poliisipäällikköä, roolia, jota kukaan ei ollut siihen mennessä halunnut esittää. Madame Irma laittaa tyttönsä riisumaan oikealta ja väärältä poliisipäälliköltä vaatteet pois ja heitättää heidät alastomina takaisin kadulle, jossa kaikki ovat jo unohtaneet, mistä vallankumouksessa oli kysymys.

Näyttelijätulkinnat ovat ensiluokkaisia. Shelley Winters tekee Madame Irmasta leppoisan ja sympaattisen emännän, joka auttaa ihmisiä toteuttamaan unelmiaan. Peter Falk tekee poliisipäällikön roolistaan tarkan analyysin vallankäytöstä, jonka perusteet hajoavat. Lee Grant esittää Madamen turhautunutta sihteeriä, joka haluaisi mieluummin tehdä jotakin konkreettista ihmisten hyväksi. Myös Ruby Dee on loistava "varkaana", joka yrittää nöyryyttää tuomaria saamalla tämän suutelemaan jalkaansa.

Ohjaaja Joseph Strick ja käsikirjoittaja Ben Maddow ansaitsevat täyden tunnustuksen tulkinnasta, joka kääntää Jean Genet'n näkemyksen omaperäisesti elokuvan kielelle ja ilmeisesti Genet'n hyväksymänä, vaikka tekstiä onkin siivottu ja muutettu. Joseph Strickin mukaan "Genet'n mukaan siinä määrin kuin pukeudumme noihin vaatteisiin siinä määrin kadotamme yksilöllisyyttämme. Siinä määrin kuin kadotamme yksilöllisyyttämme siinä määrin me kuolemme. Me elämme merkitsemättömissä haudoissa. Genet sanoo, että ainoa kallisarvoinen asia itse kussakin meissä on oma yksilöllisyytemme. Se on osa meistä ja erityistä meille, eikä millään muulla ole väliä. Maailma on illuusion bordelli, jossa ihmiset näyttelevät illuusioita, joita he eivät ole elämässä saavuttaneet".

– Robin Beanin mukaan (Films & Filming, November 1963) AA 7.9.2010