LOST IN TRANSLATION

Japanilainen ilmaisu "mono no aware" on katkeransuloinen viittaus elämän katoavaisuuteen. Se tulee mieleen katsellessa Lost in Translationia, joka on paitsi suloinen ja surullinen myös ivallinen ja hauska elokuva. Bill Murray ja Scarlett Johansson esittävät kahta eksynyttä sielua, jotka harhailevat tokiolaisessa hotellissa keskellä yötä ja alkavat keskustella avioliitoistaan, onnestaan ja kaiken merkityksestä. Sellaisia keskusteluja voi käydä vain muukalaisten kesken. Meillä kaikilla on tarve puhua metafysiikasta, mutta omat tuttumme haluavat tietää kaikki yksityiskohdat; muukalaiset sallivat meidän pysytellä kosmisella tasolla.

Murray esittää Bob Harrisia, amerikkalaista elokuvatähteä, joka on tullut Japaniin tekemään viskimainoksia. "Pitäisikö minun olla huolissani sinusta, Bob?" hänen vaimonsa kysyy puhelimessa. "Vain jos niin haluat", Bob vastaa. Vaimo postittaa hänelle mattonäytteitä. Johansson näyttelee Charlottea, jonka valokuvaajamiehellä Johnilla on kuvaustehtävä Tokiossa. Charlotte käy pyhäkössä ja soittaa ystävälleen Yhdysvaltoihin kertoakseen "etten tuntenut mitään". Häneltä lipsahtaa myös: "En tiedä, kenen kanssa menin naimisiin". Lost in Translation on liian viisas elokuva johdattaakseen Bobin ja Charlotten sänkyyn, jolloin meidän olisi lupa ajatella, että siinä on ratkaisu. Käsikirjoittaja-ohjaaja Sofia Coppola ei päästä heitä niin helpolla.

Osasuoritukset ovat mainioita. Bill Murray ei ole koskaan ollut parempi. Hän ei esitä Bill Murrayta eikä sovinnaista filmitähtityypiä vaan kehittelee Bob Harrisin syvältä sisimmästään luoden kuvan miehestä, joka on sekä onnellinen että surullinen elämässään. Avioliitto ei ole helppoa, ja vaimon ääni tuntuu kulkevan automaattivaihteella, mutta Bob rakastaa lapsiaan: "lapset ovat ihmeitä". Bob on hyvin väsynyt. Hän tekee mainoksia rahasta ja vihaa itseään sen tähden. Charlotte on ollut naimisissa vain pari vuotta, mutta on jo selvää, että hänen miehensä katsoo Charlotten olevan tiellä. Kun Bob ja Charlotte ovat yhdessä, vain se estää heitä tuntemasta olevansa yksin ja hukassa. He käyvät karaokebaareissa, huumejuhlissa, pachinkohalleissa ja aina uudestaan hotellin baarissa. He vaeltavat Tokion vieraassa metropolissa, johon heillä ei ole avainta. He eivät puhu pitkillä lauseilla kuten Before Sunrisen rakastavaiset vaan väsyneen alikorostettuun tyyliin kuten ihmiset, joilla ei ole vastauksia.

Tähänastisen perusteella lukija ei arvanne, että kyseessä on komedia – tapainkomedia, jonka kohteena ovat sekä japanilaiset että omat tapamme. Bill Murraylla on monta tilaisuutta hehkuttaa koomikkona, mutta hän ei käytä niitä hyväkseen. Hän voisi olla hauska, mutta hän ei ole, koska hauskuus on hänen työnsä, ja nyt hän on liian väsynyt ja surullinen ollakseen hauska vapaaehtoisesti. Ellei sittenkin vähän... Murrayn hienosäätää hahmoonsa pieniä koomisia vivahteita.

Minä rakastan tätä elokuvaa. Rakastan tapaa, jolla Coppola ja hänen näyttelijänsä luotsaavat romanssin ja komedian vaarapaikoissa ja tapaa, jolla Bob ja Charlotte jättävät ongelmansa ratkaisematta mutta tuntevat olonsa silti vähän paremmaksi. Rakastan hetkeä elokuvan lopussa, kun Bob rientää Charlotten luo kuiskatakseen jotakin tämän korvaan, mutta me emme saa tietää mitä.

– Roger Ebertin mukaan (Chicago Sun-Times 12.9.2003) AA 23.9.2010

Elokuvan 26.9. esittelee Aku Louhimies