LA MARGE

Arthouse-erotiikan kärkinimen Walerian Borowczykin La Marge (1976) on koskettavan pelkistetty aikuisten satu liikemiehen rakkaudesta katunaiseen. Sylvia Kristel ja Andy Warholin supertähti Joe Dallesandro sopivat hienosti kovaonniseksi pariksi. Dramaattisia kohokohtia tahdittaa Elton John.
***
Anthony Julius luonnehtii taiteen transgressiota kolmesta eri näkökulmasta: "taide, joka rikkoo taiteen omia lakeja", "tabuja rikkova taide" ja "poliittisesti vastustava taide". Tabuja rikkovan taiteen osalta hän päätyi monien mielessä muutenkin vellovaan ajatukseen: transgressiivisen taiteen aika on ohi, koska taiteilijan ei kannata enää rikkoa mitään tabuja, koska ne on kaikki jo rikottu.
  
Elokuvassa tämä tie oli ensimmäisen kerran kuljettu loppuun noin vuonna 1980. Seksitabut ja niiden rikkomiset olivat sen jälkeen lähes täysin vain pornoa, joka ei vapauta, vaan ainoastaan tarjoaa markkinoille enemmän omaa määräänsä.
  
Kun Walerian Borowczyk ohjasi elokuvan La Marge vuonna 1976, tilanne ei ollut niin paha. Transgressioajatuksella oli muutakin intellektuaalista annettavaa kuin vain "laajemman yleisön tavoittelu", joka on pitänyt mukana näitä elementtejä myös art house -elokuvissa myöhempinäkin vuosikymmeninä. Seksistä on tullut arkipäivää: aikoinaan yleinen puhe miehistä sadetakeista ei ole levinnyt art house-keskusteluun.
  
Käännepiste saavutettiin kuitenkin ehkä juuri vuonna 1976, kun Nagisa Oshiman Aistien valtakunta ilmestyi. Sen graafinen repertuaari veti vertoja keskimääräiselle hard core -pornolle. Sensuurikaan ei ollut entisensä: eurooppalaisessa kontekstissa liberalisoituminen oli tapahtunut jo 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa, poikkeuksina Irlannin, Norjan ja Suomen kaltaiset Euroopan reuna-alueet.
  
Bernardo Bertoluccin 1972 ilmestynyt Viimeinen tango Pariisissa oli Oshiman kanssa lyönyt jo tabunrikkomispohjat. Claude Chabrolin Isku sydämeen (1970) oli käsitellyt pornografiaa aivopesun välineenä: teema oli toisin käsiteltynä läsnä myös Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinissa (1971). Jugoslavian "mustan aallon" edustaja Dusan Makavejevin sekoitus kommunistista propagandaa ja Wilhelm Reichin orgasmiteorioiden dokumentaatiota oli avannut libidon myös sosialismin keskelle – tietenkin kaikkien sensuurien raivoisasti vastustamana.
  
1970-luku oli seksplisiittinen vuosikymmen: Pier-Paolo Pasolini (Salò), Jean-Luc Godard (Numéro Deux), ja Mikos Jancsó (Ihmisten paheet) kuuluvat muihin vuosikymmenen esimerkkeihin. Tinto Brassin Caligulan jälkeen kuitenkin tuli pysähdys lähes kahdeksi vuosikymmeneksi. Teeman hyödyntäminen jäi videomarkkinoiden ja kasvavan pornoalan käsiin. Siellä kukoistivat kyllä La Margen päätähden Sylvia Kristelin hahmottamat Emmanuelle-elokuvatkin, jotka olivat Suomessakin sensuurin alaslyömisen näkökulmasta keskeisessä asemassa.

– Jari Sedergren 16.12.2006