LA BELLE NIVERNAISE

Jean Epsteinin viehättävä varhaisteos on sovitus Alphonse  Daudet’n suositusta, vuonna 1886 ilmestyneestä novellista – yksinkertaisesta, jopa banaalista, staccato-tyylisestä kertomuksesta orpopojasta, jonka jokilaivan perhe adoptoi ja joka osoittautuu rikkaan miehen jälkeläiseksi. Elokuvassaan Epstein noudatti paljolti realistisen lajin konventioita ja pystyi myös jalostamaan niitä. Kaikista Epsteinin varhaiskauden kertovista elokuvista La Belle Nivernaise (elokuvan jokilaivan nimi) suosii kuvailevaa linjaa tarinan kustannuksella, ikään kuin hän yksinkertaisesti dokumentoisi erästä elämäntapaa tai henkilöhahmon emotionaalista tilaa tietyn ajan ja paikan kontekstissa. Epsteinin tavaramerkkinä tunnetut nopeat leikkaukset ja kuvan tehokeinot puuttuvat tästä elokuvasta lähes tyystin.

Niin varhain kuin teoksessaan Bonjour Cinéma (1921) Epstein oli kirjoittanut Dellucin ja muiden aikalaisten hengessä: ”Maisema voi ilmentää mielentilaa. Erityisesti levollisuuden tilaa.” La Belle Nivernaise antoi hänelle tilaisuuden vangita yhden erityisen maiseman henki – Seine-joki Pariisin ja Rouenin välillä. Tätä jokiosuutta, joka varrella elokuva enimmäkseen kuvattiin loppukesällä 1923, Epstein on sittemmin luonnehtinut ”suurimmaksi näyttelijäksi, vahvimmaksi persoonallisuudeksi jonka olen läheisesti tuntenut”. Epäilemättä Seine on Paul Ramainin sanoin elokuvan ”sydän ja sielu, elävä akseli ja taiteellinen keskus”. Sen raukea virtaus tarjoaa ”maisematanssin”, jolle elokuvan hidas, kuulas rytmi rakentuu. Tätä rytmiä korostavat kaukokuvat, leppeät maisemat ja henkilöhahmojen liikkeet, himmennykset ja leikkaukset, mutta ennen kaikkea toistuvat pehmeät ajot, joissa kamera on sijoitettu pitkin jokea liikkuvalle proomulle. Kameran ollessa samaan aikaan sekä paikoillaan että liikkeessä tällä kameranliikkeellä on pikemminkin kuvaileva kuin kertova funktio ja sen toimii ikään kuin joen itsensä jatkeena. Elokuvaa ylistäneet aikalaiskriitikot panivat merkille tämän soljuvan rytmin, joka syntyi maisemasta itsestään ja jonka Epsteinin kamera pystyi välittämään, ja he vertasivat sitä myönteisesti ruotsalaisen elokuvan varhaisiin mestariteoksiin. Kymmenen vuotta myöhemmin sama maisema ja sama rytmi innoittivat Jean Vigon mestariteosta L’Atalante.

Huolimatta elokuvan lopun rauhallisesta harmoniasta, joen läsnäolo ei ole vailla ambivalentteja piirteitä. Aluksi se näyttää varsin neutraalilta taustalta ja sumujaksossa jopa uhkaavalta, kunnes elokuvan ensimmäisessä subjektiivisessa jaksossa, Epsteinille tyypillisessä hypnoottisessa näkökulman vaihdoksessa se paljastaa ambivalentin luonteensa asettamalla vastakkain ihmisen yhteyden luontoon ja hänen yhteiskunnallisen todellisuutensa valintatilanteen. Kuten Jean Renoirin elokuvissa joen viehättävä, viettelevä rytmi pitää toisinaan sisällään pahaenteisen pohjavirran.

- Richard Abelin (French Cinema: the First Wave 1915-1929, 1984) mukaan ST