KUNNIAN PÄIVIÄ

Vaikka italialaisen elokuvan sodanjälkeinen neorealismi ponnisti paljolti dokumentaarissävyisestä lähestymistavasta, sen parhaille saavutuksille oli tunnusomaista pitäytyminen  näytelmäelokuvan muotoon. Suoranaiset dokumentaarit eivät ottaneet tulta ja jäivät harvinaisuuksiksi. Yksi lajin välittömiä sodanjälkeisiä kukintoja oli Giorni di gloria, Mario Serandrein johdolla toteutettu dokumentti Rooman kansalaismiehityksestä, vastarintaliikkeen toiminnasta ja Italian vapautuksesta. Tavattomalla voimalla elokuva pystyy vieläkin välittämään aikakauden heroismin ja kauhun, asketismin ja retoriikan ilmapiirin.

Kiintoisin on Luchino Viscontin osuus. Heti tehtyään Ossessionen (1942) Visconti oli liittynyt vastarintaliikkeeseen, auttanut liittoutuneiden vankeja linjojen yli ja piilottanut partisaaneja Rooman huvilaansa. Hyökkäykset saksalaisia joukkoja vastaan johtivat yli kolmensadan italialaisen panttivangin teloitukseen Fosse Ardeatinessa maaliskuussa 1944. Paljon vastarintaliikkeelle myötämielisiä ihmisiä vangittiin, heidän joukossaan Visconti, joka lopulta tuomittiin kuolemaan pitkien kuulustelujen jälkeen. Ennen tuomion täytäntöönpanoa Visconti onnistui pakenemaan vartijoiden avustuksella.

Seuraavana vuonna Viscontia pyydettiin kuvaamaan Giorni di gloria kokoomaelokuvaa varten sotarikollisten Pietro Kochin ja Pietro Caruson oikeudenkäynnit ja teloitukset – juuri Koch oli vuotta aikaisemmin toiminut Viscontin kuulustelijana. Oikeudenkäynnit kestivät päivän, kuolemantuomiot pantiin toimeen seuraavana päivänä. Mitä Visconti tunsi kuvatessaan oikeuspalatsin hämärässä huojuvalla käsikameralla Pietro Kochin tunteettomia kasvoja tai seuraavan päivän teloitusta, joka toteutetaan ilman murhetta, sääliä tai kostonhimoa, kuin välttämättömänä kirurgisena toimeenpiteenä? Viscontin elämässä oli monia outoja kohtauksia, mutta ei yhtään oudompaa kuin tämä kuva hänestä seisomassa Rooman auringonpaisteessa ja kuvaamassa oman mahdollisen pyövelinsä teloitusta.

Peter Bondanellan (Italian Cinema from neorealism to the Present, 1983), Monica Stirlingin (A Screen of Time, A Study of Luchino Visconti, 1979) ja muiden lähteiden mukaan