KOOKOSPÄHKINÖITÄ

Kookospähkinöitä (1929), taltiointi George S. Kaufmanin ja Irving Berlinin musiikkikomediasta, on kullanarvoinen näyte veljesten anarkistisesta maailmasta alkuperäisessä muodossaan. ”Kuin paholaiset vieraalta planeetalta he tekevät invaasion juonen sovinnaiseen, romanttiseen varustukseen ja tuhoavat kaiken näköpiirissään” (Paul D. Zimmermann ja Burt Goldblatt).
***
Marx-veljekset keksivät jo vuonna 1919 taiteilijanimensä, joita heistä sitten oli käyttävä koko maailma: Groucho, Chico, Harpo, Gummo ja (myöhemmin) Zeppo. Marxien elokuvauran pohjustivat kolme mahtavan menestyksen saanutta Broadway-komediaa: I’ll Say She Is (ensi-ilta 1924), Cocoanuts (1925) ja Animal Crackers. Erityisesti kahden jälkimmäisen saama suosio sai Paramount-yhtiön innostumaan veljesten mahdollisuuksista elokuvassa ja se osti niihin filmausoikeudet. Vuonna 1929 allekirjoitetussa sopimuksessa Marx-veljekset sitoutuivat kolmen mainitun komedian sekä lisäksi kolmen muun elokuvan tekemiseen.

Kookospähkinöitä oli veljesten ensimmäinen elokuva ja epäilemättä yksi heidän parhaistaan. Se eroaa varsin olennaisesti heidän myöhemmistä Paramount-elokuvistaan siinä, että romantiikka, juoni ja musiikkinumerot kehystävät komiikkaa jokseenkin kankealla tavalla. Ajan musiikkikomedian suuret tähdet Mary Eaton ja Oscar Shaw on rankattu Marxien rinnalle ja he saavat viimeisen lähikuvan. Kuten myöhemmissä MGM-elokuvissa veljesten tehtäviin kuuluu tasoittaa todellisen rakkauden tietä ja myötävaikuttaa ”tasapainoisen” viihteen syntyyn. Joka tapauksessa veljekset myöhemmissä Paramount-elokuvissaan olivat jo näyttämön yksinvaltiaita.

Kvartetti ei näytä saaneen paljon apua perehtymisessä uuteen välineeseen, päätellen siitä mitä Groucho on sanonut Kookospähkinöiden ohjaajista, Robert Floreysta ja Joseph Santleystä: ”Toinen ei ymmärtänyt englantia, toinen ei ymmärtänyt Harpoa”. Floreyn kertoman mukaan Santley oli mukana vain musiikkinumeroiden kuvauksissa ja hänen oma mielenkiintonsa oli lähinnä juuri niissä. Kuvaaja George Folsey on puolestaan arvellut, ettei Florey tuolloin oikein pystynyt arvostamaan Marx-veljesten huumoria. Sitä eivät tehneet myöskään studion päälliköt, joiden kanssa Groucholla oli monia yhteenottoja mm. viiksistään.

Toteutukseltaan Kookospähkinöitä on äänielokuvan varhaiskauden tyypillinen tuote, jossa suosittu teatterinäytelmä on lavasteineen päivineen siirretty paikoilleen jäykistyneiden kameroiden eteen. Visuaalisesti (ja kopion laadun vuoksi) se vaikuttaa vanhentuneelta, mutta antaa samalla parhaan mahdollisen käsityksen siitä, kuinka fantastisia Marx-veljekset ovat olleet puhenäyttämöllä.

Näin Kookospähkinöitä on tavallaan dokumenttia kadonneesta vaudevilleperinteestä ja Marx-veljeksistä “luonnontilassa” ennen elokuvaa. Ryhtyessään sittemmin viljelemään huumoriaan enemmän kuvalliseen ilmaisuun soveltuvaksi veljekset epäilemättä kadottivat jotakin alkuperäisestä riehakkuudestaan. Kookospähkinöissä Marxien komiikka on tarjolla ilman koristeluja.

Toiminnan vauhko karuselli sijoittuu floridalaiseen suurhotelliin, jota Groucho isännöi puheliaaseen ja kaikkea muuta kuin omistushaluiseen tapaan. Heti elokuvan alussa hän pitää ikimuistoisen esitelmän rahan orjuuttavasta vaikutuksesta ja saa alaisensa luopumaan palkoistaan. Ideoitten ilotulitus huipentuu lopun hurjissa kihlajaisjuhlissa, joissa Groucho jälleen onnistuu pitämään muistettavan puheen. Grouchon verbaalisten kärrynpyörien ohella anarkian ja pyhäinhäväistysten kasvualustaa ovat Harpon kleptomania ja vaaleaverikköjen suorasukainen vikittely sekä Chicon kommunikointiongelmat. Tanssiesityksissä on paljon samoja aineksia kuin Busby Berkeleyn legendaarisissa koreografioissa, joissa ihmiset toimivat kulisseina.

– Allen Eylesin (The Marx Brothers, Their World of Comedy, 1966), Olli Alhon (1975) ja muiden lähteiden mukaan