KOLME VÄRIÄ: SININEN

Eurooppalaisen taide-elokuvan keskiöön Kieslowski kanonisoitiin viimeistään väritrilogiallaan, joka kertoo naisesta (Kolme väriä: sininen, 1993), miehestä (Kolme väriä: valkoinen, 1994) ja miehestä ja naisesta (Kolme väriä: punainen, 1994).
 ***

Kieslowskin väritrilogian (tai elokuvatrikolorin) ensimmäinen osa Sininen / Vapaus panee ihmettelemään, että mikä vapaus se oikein on, josta meille kerrotaan? Saako Julie elokuvan edetessä vapauden jostakin tai johonkin? Tämä kummastelu lienee ollut ohjaajan tavoitekin. Sama jatkuu muissa osissa, erityisesti keskimmäisessä Valkoisessa / Tasa arvoisuudessa, jossa päähenkilöt eivät muuta näytä tekevänkään kuin yrittävät saada niskalenkkiä toisistaan.   

Sininen on trilogian osista ranskalaisin ja samalla ehkä "yleiseurooppalaisin". Ainakin juonen pintatasolla se on jälkimmäistä: Patricen aloittama, kesken jäänyt konsertto oli Yhtyneen Euroopan kunniaksi. Valkoisessa Kieslowskin kotimaa on enemmän esillä ja Punaisella on sveitsiläiset piirteensä. Ranskalla ja Puolalla on toki kauan sanailtu olevan jokin historiallinen erityissuhde. Joidenkin ranskalaisten ja puolalaisten mielestä maat ovat henkisesti rajanaapureita.

Maantieteellisellä rajalla vain sijaitsee germaaninen häiriöpesäke    Kieslowski on kriitikoidenkin arvostama, mielenliikkeitä ja "sisäistä" tapahtumista kuvaava ohjaaja. Hänen elokuvissaan ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista vaikeaselkoisuutta vaikeaselkoisuuden vuoksi, näyttämättä / kertomatta jättämistä tai kronologian rikkomista vain jotta vaikuttaisi älykkäältä. Juliette Binoche on osuva valinta Julien rooliin. Kuten Olemisen sietämättömässä keveydessä, Pont Neufin rakastavaisissa tai Damagessakin, hän pystyy vakuuttamaan katsojan siitä, että jotakin hän tuntee. Kun Julie / Juliette tekee jonkin päätöksen, ei katsoja epäile ohjaaja käsikirjoittajaa huvikseen lurittelemisesta, vaan ryhtyy miettimään, mitä Julien otsan takana tapahtuu.

Yksioikoinen tulkita Julien ratkaisuille on, että hänen ja Patricen avioliitossa on jo ollut jotakin pinnan alla vialla. Siksi Julie miehensä ja tyttärensä kuoltua pakenee, ja Patricen rakastajattaren pulpahtaminen esiin ei tule katsojalle aivan yllättäen. Tällä tulkinnalla pääsee aidan matalimmasta kohdasta, ja silloinkin Sininen on aivan hyvä elokuva. Juliette Binochen kasvot lähikuvassa ja Preisnerin musiikki antavat mahdollisuuksia moniin muihinkin selityksiin. Paloittain kuultava Preisnerin / Patricen konsertto on elokuvamusiikin urotöitä: koettakaapa tietoisesti säveltää musaa, joka on "melkein tarpeeksi hyvää", kuten Julien ja Olivierin ensimmäiset yritykset rekonstruoida Patricen työ. Toisaalta yksi elokuvan auki jäävistä vihjeistä on toimittajan heitto, että Julie itse asiassa oli Patricen nimiin pantujen töiden takana.

Kieslowskin liian varhainen kuolema nosti hänen elokuviensa merkitystä, niin kornilta tauluhuutokauppamentaliteetilta kuin tämä saattaakin kuulostaa. Kieslowskin töiden katsomiseen ajatuksella ja sydämellä pätee nyt soveltaen, mitä Mark Twain sanoi maan ostamisesta: se kannattaa, koska valmistus on lopetettu.

Jukka Sirén 1996