KOIRANKEKSIT

Koirankekseissä (1930), toisessa Broadway-hitin taltioinnissa, veljesten hahmot kiteytyivät. Rouva Rittenhousen (Margaret Dumont) vieraina ovat kuuluisa Afrikan tutkija kapteeni Spaulding (Groucho), maineikas konserttipianisti Ravelli (Chico) ja mykkä professori (Harpo). Elokuva on merkittävä varhainen satiiri mediamaailmasta. Pintajulkkiksiin liittyvä identiteettisekaannus saavuttaa sellaiset mitat, että Groucho pyytää meitä tarkistamaan ohjelmasta, kuka hän on.
***
Kookospähkinöiden (1929) lailla Marx-veljesten toinen elokuva Koirankeksit perustuu menestykselliseen Broadway-kappaleeseen. Tämän jälkeen veljekset jättivät Broadwayn ja siirtyivät kokonaan elokuvaan, mutta juuri Koirankeksien on monesti todettu olleen varsinainen komedian aarreaitta, josta on irronnut perusasetelmia ja muunnelmia veljesten myöhempiin elokuviin.

Koirankeksit esittelee veljekset tilassa, jota kernaasti pitää heidän ”aitona” olomuotonaan: elokuvassa on keksimisen, hulluttelun ja pyhäinhäväistyksen iloa, joka ei tunne rajoja sen paremmin huulenheitossa kuin toiminnassa. Harpo ajaa takaa naisia, runtelee heitä ja ympäristöään aikuisen lapsen estottomalla hilpeydellä. Groucho vääntää joka sanan mutkalle ja heittää väliin yksinpuheluja mukaillen Eugene O’Neillin mahtipontta.

Suorimmat iskut kohdistuvat sovinnaissääntöihin, seurapiireihin ja muihin yhteiskunnan tulipylväisiin. Teennäisestä arvokkuudesta ja hienostelevista seurustelusäännöistä ei jää paljon jäljelle. Yhteiskunnallisia rooleja romutetaan musertavalla tavalla. Majesteettisen Margaret Dumontin hienostokutsujen kunniavieraat, Grouchon suurriistanmetsästäjä Spaulding, Chicon konserttipianisti Ravelli ja Harpon professori osoittautuvat kaikki petkuttajiksi. ”Suurriistanmetsästäjä” säikähtää toukankin näkemistä ja ”professori” on henkisesti viisivuotiaan tasolla. Kukaan ei hämmästy tästä, sillä seurueessa kaikki muutkin ovat huijareita. Huijaus on saavuttanut inflaatiomaiset mittasuhteet, kuten osoittaa puolivillainen sekasotku taidemaalauksesta joka vaihtuu väärennökseen moneen otteeseen. Petos kiteytyy korttipelijaksossa, jossa ei tehdä yhtään reilua siirtoa. Yhtä falskeja ovat romanttiset rakkausjuonet, jotka ovat avointa irvailua erotukseksi veljesten myöhemmistä elokuvista, joissa ne ovat venytettyä painolastia.

Grouchon loistavimpiin suorituksiin kuuluu teatraalinen viettelykohtaus. Hän imartelee kahta naista yhtä aikaa lausuen aina välillä traagisia yksinpuheluja suoraan kameralle. ”Lopun alkua. Ankeita kuolleita eilisiä lukitsemassa ihania huomisia. Kauheita kompastelevia askeleita hoipertelemassa ajan usvaisilla käytävillä. Ja noilla käytävillä näen numeroita ... (ääni madaltuu) ... outoja numeroita ... kummallisia numeroita ... (ääni palaa normaaliksi) ... Steel 186, Anaconda 74, American Cane 138 ...” Numerot ovat tietysti pörssinoteerauksia.

Roolien sekavuus saa Grouchon muistamaan jopa oman nimensä jatkuvasti väärin, minkä takia hän joutuukin kysymään yleisöltä neuvoa. Asioita järjestämään saapuu poliisi, joka puristaessaan Harpon kättä huomaa tämän hihasta suihkuavan varastettuja veitsiä. Harpo ratkaisee tilanteen suihkuttamalla kaikki tainnoksiin nukutusaineella. Lopuksi hän suihkuttaa itsensäkin uneen koko elokuvan ajan jahtaamansa vaaleaverikön viereen.

– Sakari Toiviaisen (1978) & Antti Alasen (1978) mukaan