KIVEEN KIRJOITETTU

Ranskan uuden aallon kärkinimiin kuuluva Claude Chabrol on väsymättä ja itselleen uskollisena (“Ei ole mitään aaltoja, on vain meri.“) jatkanut uraansa jo neljänkymmenen vuoden ajan. Varttuneemmalla iällään hän on luonut monia mielenkiintoisia naismuotokuvia, ja näistä parhaisiin kuuluu vuonna 1995 valmistunut Kiveen kirjoitettu, joka perustuu Ruth Rendellin romaaniin ja jonka pääosan esittäjät Sandrine Bonnaire ja Isabelle Huppert palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla. Ruth Rendellin uskollisena lukijana Chabrol oli itse asiassa hautonut aihetta jo pitkään, mutta lopullisen sysäyksen hänen versioonsa antoi Le Figaro -lehdessä Berliinin muurin murtumisen jälkeen julkaistu artikkeli, jossa todettiin: “Berliinin muurin murtuminen merkitsee luokkataistelun loppua.“ Chabrol ei itse tunnustaudu marxilaiseksi, mutta hänen mielestään juuri luokkataistelu on yksi yhteiskunnan moottoreista, ja hänen mielestään moinen väite voi syntyä vain etuoikeutettujen ja syvästi tietämättömien ihmisten mielessä. Chabrol havainnoi myös hyvin tarkkaan ranskalaisen yhteiskunnan muutoksia, epäkohtia ja rapautumista, mutta hän ei katso asiantuntemuksensa riittävän kuitenkaan esim. Matthieu Kassowitzin Vihan kaltaisten lähiökuvausten tekemiseen.

Tarinan tapahtumapaikka sijoitettiin Bretagneen, joka Chabrolin mielestä muistuttaa lähinnä Englantia (ja jossa myös filmaustöiden ajaksi oli tiedossa muuan Chabrolin suosimista erinomaisista ravintoloista...), ja niin henkilöhahmot kuin tarinan kulkukin ovat saaneet uusia painotuksia. Käsikirjoitusta muokkasi Chabrolin kanssa asiantuntijana psykoanalyytikko Caroline Eliacheff. Elokuvan ranskalainen nimi - “La Cérémonie“ - tarkoittaa myös teloitusta, ja monimielisyydessään se sopii hyvin Chabrolin tulkintaan. Sillä toisaalta koko elokuva rakentuu näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta eräänlaisen seremonian tapaan. Vauraan tehtailijaperheen kaunis vaimo on palkkaamassa uutta kotiapulaista - hyvin ystävällisesti, näennäisen tasavertaisesti. Perhe keskustelee uudesta tulokkaasta - hyvin ystävällisesti, perheen aikuistuneen tyttären suulla jopa erittäin tasavertaisesti. Koti esitellään, palaset asetetaan kullekin kuuluvalle paikalle, kukin istuu rikkumatta osaansa, ja kaiken huipentumana toistuvat ranskalaisille niin tärkeät kohtaukset pöydän ympärillä, joiden on noudatettava tiettyjä kaavoja. Mutta kaavojen, seremonioiden ja porvariston kauniin arjen alla muhii ja kuplii koko ajan jotakin - kuten aina Chabrolin elokuvissa.

Paha olo, epämääräiset väristykset alkavat jo alun pestauskohtauksessa: Sandrine Bonnairen Sophie on hivenen liian kivettynyt, hivenen liian jäykkä. Hänen tulonsa asemalle - väärään aikaan, väärällä junalla, omien ehtojensa mukaisesti - kääntää jo valta-asemaa. Perheestä itsestään lehahtaa moitteettomien ja rakastavien kasvojen alta jotain kysymyksiä herättävää. Ja kylän postineiti - Isabelle Huppert yhdessä parhaista rooleistaan - vain lietsoo noita kysymyksiä. Hän on kuin Chabrolin usein kuvaaman kateuden ja pahansuopuuden ruumiillistuma, ja negatiivisella energiallaan hän ikään kuin herättää eloon televisioon hautautuvan ja sosiaalisesti vammautuneen Sophien. Yhdessä he tekevät riemukkaasti selvää yhden yhteiskunnan tukipilarin - kirkon - hyväntekeväisyydestä, ja siitä on vain askel suurempaan selvitykseen. Molempien tyttöjen menneisyydestä kurottuu kuolema - mahdollisesti murha - ja Sophien elämää tukehduttaa vielä lukutaidottomuus, joka järkyttävän selkeästi sulkee hänet kaiken kommunikaation ulkopuolelle, kummajaiseksi omaan varjomaailmaansa. Chabrolin modernissa luokkataistelussa osattomaksi jääneet eivät pyri niinkään hankkimaan itselleen parempaa paikkaa tässä maailmassa kuin tuhoamaan Toisen anastaman paikan saadakseen tilaa ja olemassaolon itselleen.

– Satu Laaksonen, 1999
Lähteitä: Cahiers du Cinéma 494, Septembre 1995