KIVÄÄRI OLALLE VIE!

Pay day
Palkkapäivä

Palkkapäivä oli Chaplinin viimeinen kaksikelainen. Visuaalisesti se merkitsi huomattavaa edistystä, sillä Rollie Totheroh oli asentanut studioon uuden valaistusjärjestelmän. Chaplin palasi klassiseen Keystone-aineistoon, sitä entisestäänkin pelkistäen ja samalla jalostaen. Elokuvassa on peruskuvaston intensiteettiä. Kohtaukset ovat satiirisia määritelmiä sellaisista ilmiöistä kuin Työ, Vapaa-aika, Pomo, Lounas, Palkka, Kapakka, Vaimo ja Koti. Siirtymämerkkinä työstä vapaa-aikaan palkanmaksun kautta on lakonisen brutaalisti dollarin symboli. Phyllis Allenin karmaiseva hahmotus pirttihirmuna todistaa, että elämässä ei välttämättä ole pahinta työ.

-Antti Alanen 1988

Shoulder arms
Kivääri olalle vie!

Kivääri olalle vie! sai ensi-iltansa kolme viikkoa ennen ensimmäisen maailmansodan loppua. Sen pelättiin herättävän pahennusta; sen sijaan se sai osakseen ennenkuulumattoman suosion. Elokuvan menestys oli elokuvahistorian merkkitapaus, ja teosta pidettiin Chaplinin parhaana Kultakuumeeseen saakka. Paremmin kuin kukaan muu historian tuntema klovni Chaplin osoitti, etei komedia ole koskaan niin rikasta kuin silloin, kun se tasapainottelee tragedian rajoilla. Chaplin muunsi sodan todelliset kauhut naurun aiheeksi, eikä mikään yleisö ottanut elokuvaa innokkaammin vastaan kuin ne miehet, jotka olivat kokeneet todellisuuden. Sotilas Charlein varustukseen kuuluu hiirenloukku ja riivinrauta, jota hän käyttää selänraaputtimena täiden yltyessä liian innokkaiksi. Hänen kotoaan saamassaan ruokapaketissa on teräksenkovia keksejä ja väkevää juustoa, jonka Charlie viskaa, kaasunaamari suojanaan,  kuin käsikranaatin vihollisen linjoille. Mieleenpainuvassa kohtauksessa Charlie, ainoa sotilas, joka ei ole saanut postia, lukee vartiosotilaan saamaa kirjettä tämän olan ylitse voimakkaasti tämän tunteisiin eläytyen.

-Antti Alanen 1988 

The pilgrim
Susi lammasten vaatteissa

Susi lammasten vaatteissa, Chaplinin viimeinen First National –elokuva, kuvattiin vaikka vaivoja ja vastoinkäymisiä, ja tuloksena oli Chaplinin visuaalisesti intensiivisin saavutus: graafisessa pelkistyneisyydessään tämä ”lännenelokuva” vankikarkurista, joka naamioituu papiksi kasvaa surreaaliseen voimaan. Kulkurin hahmotuksen kannalta se on tärkein teos sitten edellisen avainelokuvan Kulkuri (joka oli Chaplinin 41. elokuva). ”Yksi kulkurin yhteiskunnallisen vapauden tunnusomaisimmista puolista on hänen täydellinen välinpitämättömyytensä pyhyyden lakeja kohtaan. Tarkoitan pyhällä tietenkin ensi kädessä uskonnollisen elämän yhteiskunnallisia muotoja. Chaplinin vanhat elokuvat ovat USA:n puritaanisen yhteiskunnan kirkonvastaisuuden hurjin kuviteltavissa oleva summa. Riittää, kun muistuttaa mieliin elokuvan Susi lammasten vaatteissa ja nuo diakonien, suntioiden, happamien ja hampaattomien uskovaisten, juhlallisten ja kalsojen kveekarien maailman. Duboutin maailma on lastenleikkiä tähän Daumierin tasoiseen yhteiskunnan karikatyyriin verrattuna. Mutta kuva saa varsinaisen voimansa siitä, että tämän etsauksen syövyttänyt happo ei suinkaan ole kirkonvastaisuus, vaan pikemminkin ilmiö, jota pitäisi kutsua täydeksi välinpitämättömyydeksi kirkkoa kohtaan. Se muuten mahdollistaa elokuvan pysymisen sietokyvyn rajoissa: ei mitään halua pyhyyden pilkkaan. Itse pastorikaan ei onnistuisi loukkaantumaan Chaplinin papin valepuvusta. Mutta asian laita onkin vielä pahemmin: on kyse eräänlaisesta näiden henkilöiden, heidän uskomustensa ja tekojensa tyhjäksi tekemisestä. Chaplinilla ei ole kerrassaan mitään heitä vastaan. Hän saattaa jopa näytellä kaikki sunnuntain jumalanpalveluksen riitit, matkia saarnaamista uskovaisten iloksi tai kääntääkseen itsestään poliisin epäluulot. Tuntuu suurin piirtein siltä kuin hän olisi perehtymässä neekeritanssin rituaaleihin. Yhdellä huitaisulla riitit ja uskovaiset hylätään mielettömään maailmaan, heidät kutistetaan elämään huvittavina esineinä, melkein rivoina, koska niiden olemassaololla ei ole merkitystä. Huvittavan paradoksaalisesti ainoat mielekkäiltä tuntuvat teot tässä seremoniassa ovat juuri sellaiset kulkurin puuhat kuin kolehtihaavin painon kokeileminen, runsaskätisimmille lahjoittajille hymyileminen ja kulmakarvojen rypistäminen kitsaimmille. Samaa juurta on hänen tapansa tulla kiittelemään saarnan jälkeen useita kertoja kuin omahyväinen varieteetähti, eikä ole mikään sattuma, että ainoa juonessa mukana oleva ja käsiään taputtava katsoja on likainen räkänokkainen pojannassikka, joka äitinsä nuhteista välittämättä on koko jumalanpalveluksen ajan tillistellyt lenteleviä kärpäsiä. Pyhä, olipa se uskonnollista tai ei, on läsnä kaikkialla yhteiskunnallisessa elämässä, ei vain virkamiehissä, poliisissa, vaan ravinnon, ammattisuhteiden, julkisten kulkuneuvojen rituaaleissa. Se on yhteiskuntaa koossa pitävä magneettikenttä. Tahattomasti, joka hetki, me järjestäydymme sen voimaviivoille. Mutta kulkuri on eri metallia. Hän ei ole vain magneettikentän ulkopuolella, vaan pyhyyttä ei ole hänelle olemassakaan, se on hänelle yhtä käsittämätön kuin pelargonia syntymästään sokealle.” (André Bazin, 1948)

-Antti Alanen 1988