KÄTKETTY

JULIETTE BINOCHE (*1964) on teatteripohjalta ponnistava näyttelijä, joka tuo rooleihinsa älykästä särmää. Michael Haneken Kätketyssä (2005) Binoche esittää Daniel Auteuilin kanssa avioparia, jonka kotirauhaa horjuttavat omituiset videokasetit.
***
Itävaltalainen Michael Haneke tunnetaan haastavana ohjaajana. Kätkettyä on kuvailtu Haneken helpoimmin lähestyttäväksi elokuvaksi, jännitysnäytelmäksi, joka ei enempiä riko elokuvakerronnan perinteitä. Tämä on totta, vaikka paljon tapahtuukin vain pinnan alla ja vihjausten tasolla.

Päähenkilöt Georges ja Anne ovat ylempää keskiluokkaa edustava kaupunkilaispariskunta. Heillä on teini-ikäinen poika ja joukko kulturelleja ystäviä. Georges vetää suosittua kirjallisuusohjelmaa televisiossa. Perheen kaunis arki alkaa rakoilla, kun postiluukusta putoaa eräänä päivänä videokasetti. Tunnin mittainen nauha kuvaa pariskunnan asuntoa ulkopuolelta. Joku tarkkailee perheen elämää salaa. Georges ja Anne ihmettelevät asiaa tietämättä, mihin kääntyä. Anne myös kertoo kasetista ystäville, mikä jostakin syystä saa Georgesin ärtymään.   

Pian kasetteja alkaa tulla lisää, ja niissä näytetään jo muutakin kuin perheen kotitalon julkisivua. Vaisto ja pienet vihjeet johdattavat Georgesin lapsuuteen. Mitä on tapahtunut perheessä hetken aikaa eläneelle, orvoksi jääneelle algerialaispojalle? Arvoituksen lankoja yhdistelevä katsoja tulee petetyksi, jos seuraa Kätkettyä puhtaasti thrillerinä. Haneke johtaa tahallaan harhaan. Ensin hän tarjoilee hyvin tunnistettavaa rakennetta, katsoja nappaa syötin, ja alkaa selvittää arvoitusta. Samalla hän tulee imaistuksi tarinaan ja Georgesin mielen pimentoon. Mutta lopulta rakenteen ainoa merkitys onkin juuri tämä katsojan viettely.

Dialogin tasolla elokuvassa on tärkeintä se, mistä vaietaan ja mihin kysymyksiin jätetään vastaamatta. Videomysteerin ja parisuhdekuvauksen yllä leijuu pääasiana Haneken aiemmistakin teoksista tuttu teema, hyväosaisen länsimaalaisen ihmisen rooli maailman köyhien kärsimyksessä. Daniel Auteuil tekee vaikuttavan, hienovaraisen roolin hyväosaisena, omaan syyllisyyteensä hukkuvana miehenä. Georgesin kokema sanaton pahoinvointi hiipii katsojankin ylle melkein varkain. En ole tehnyt mitään väärää, Georges sanoo yhä uudelleen.

Hän vetoaa eniten itseensä sanoessaan, ettei ole vastuussa toisten pahoinvoinnista vain siksi, että itse voi hyvin. Hän on pelannut sääntöjen mukaan, eikä häntä virallisesti voida syyttää mistään. Katsojakin ymmärtää, että mies on tavallaan oikeassa ja silti aivan väärässä. Syyllisyys painaa Georgesin mieltä mielikuvissa ja ajatuksissa, jotka hän kätkee itseltäänkin. Pelottavinta onkin lopulta se, että lapsuudenkodissa vieraillut köyhä algerialaispoika ei lopulta vaadi mitään. Viimeinen ja kauhein asia, mitä hän voi Georgesilta pyytää, on tulla nähdyksi.

Visuaaliselta ilmeeltään Kätketty on kalsea, pysähtynyt. Säännöllisesti toistuva tarkkailukameran kuva on niin lähellä elokuvan yleisilmettä, ettei katsoja koskaan tiedä, kenen silmillä tapahtumia seuraa. Tämä herättää hiukan osoittelevasti kysymyksiä katsojana ja katsottavana olemisesta. Samalla ohjaaja haastaa katsojan ajattelemaan omaa osuuttaan elokuvan esittelemiin aiheisiin.

– Anu Silfverbergin mukaan (Helsingin Sanomat / NYT 20.1.2006) AA 10.8.2006