JÄNIKSEN VUOSI

Alkukuvana METSURIT, Suomi , 1979
suom. tekstit/svenska texter, S, 7

Jarvan kolme viimeistä elokuvaa on helppo niputtaa yhdeksi kokonaisuudeksi, eräänlaiseksi trilogiaksi, jossa pakostakin "testamenttielokuvan" aseman saanut Jäniksen vuosi viittaa selvästi jo johonkin uuteen, entistä kypsempään vaiheeseen kahteen edeltäneeseen komediaan verrattuna. "Trilogian" yhdistäviä tekijöitä ovat – kiinteän käsikirjoitus- ja kuvausryhmän lisäksi – tietty komediallinen, levollinen, mietiskelevä lähestymistapa, Markku Kopiston musiikki ja Antti Litjan näyttelijähahmo, joka Jäniksen vuoteen tultaessa on hioutunut täysin elimelliseksi osaksi ilmaisua: elokuvan  kokonaisuuden lailla hänen olemuksensa tuntuu sykkivän sekä kaupungin hämmentynyttä, ahdistunutta että luonnon hiljaista, vankkumattoman tarkoituksenmukaista rytmiä. Litjan ääni, kasvot ja olemus viestivät perisuomalaista juroutta yhtä hyvin kuin talttumatonta yksilöllisyyttä, yksinkertaisuutta yhtä hyvin kuin oveluutta. Hänen kasvoillaan näkyvät sekä kulumisen että lapsenomaisen viattomuuden merkit.

Vatasen matka suuntautuu luontoon, yksinäisyyteen, omaan itseen – mukanaan jänis, "luonnon symboli", "suuri arvoitus", jonkin sanoiksi kääntymättömän salaisen viisauden kantaja. Elokuva ei yritä uskotella että paluu luontoon tai edes pako yhteiskunnasta olisi mahdollinen: kun Vatanen yrittää katkaista kaikki siteet entiseen elämäänsä, tietokoneen henkilörekisteriä myöten, hän joutuu vain entistä tiukemmin sidoksiin. Pyrittyään vapauteen hän päätyy uuden naisen kahlehtimaksi ja kokee vapaudenriiston äärimmäisen muodon: vankilan. Vatasen lopullinen pako suuntautuu mielikuvitukselliseen, irrationaaliseen, mystiseen, koska kaikki muut yritykset ovat johtaneet umpikujaan. Yksi ihminen katoaa, kirkastuu, pakenee lopullisesti järjen tuolle puolen. Jälkiä hänen kokemuksestaan saamme etsiä omasta itsestämme.

Kuten monesti 60-luvulla ja 70-luvun alussa Jarva osui Jäniksen vuodella ajan hermoon: tämä puheenvuoro ihmisen ja luonnon suhteista liittyi heräävään ympäristöliikkeeseen ja ekologiseen ajatteluun ja meni pintailmiöitä huomattavasti syvemmälle tavassaan nähdä ongelma. Jarvan viimeisen elokuvan sanoman voisi kiteyttää siten, että raja luonnon ja ihmisen, järjellisen ja ylijärjellisen välillä on veteen piirretty viiva, suksen jälki hangella. Ihminen on osa sekä yhteiskuntaa että luontoa, ja niin umpisolmuun kuin hän onkin ajanut suhteensa molempiin, häntä ei voi väkivaltaa tekemättä erottaa kummastakaan elinyhteydestä. Ehkä pako, irtautuminen voi onnistua vain mielikuvituksessa, mutta mielikuvituskin jättää havaittavat, konkreettiset merkkinsä todellisuuteen.

– Sakari Toiviainen