INHO

CATHERINE DENEUVE (*1943), yksi niistä tähdistä, jotka ovat saaneet henkilöidä Ranskan tunnusnaista Mariannea, on ollut aina myös älykköohjaajien suosiossa. Roman Polanskin Inhossa (1965) Deneuve tulkitsee yksinäisyyttä ja mielen pirstoutumista unohtumattomasti.
**
Roman Polanski teki 1960-luvun kaikki kolme englantilaista elokuvaansa (Inho, Umpikuja, Vampyyrintappajat) tuottaja Gene Gutowskille, jonka hän oli tavannut Münchenissä, ja keräsi ympärilleen kiinteän yhteistyöryhmän, johon kuuluivat mm. käsikirjoittaja Gérard Brach, leikkaaja Alastair MacIntyre, kuvaaja Gilbert Taylor ja säveltäjä Krzysztof Komeda (joka kuolemaansa 1968 asti kirjoitti käytännöllisesti katsoen kaikkien Polanskin elokuvien musiikin, Inhoa lukuun ottamatta). Kaikissa kolmessa elokuvassaan Polanski tutki niitä fantasian ja seksuaalisuuden alueita, jotka englantilaiset ohjaajat paljolti olivat jättäneet käsittelemättä.
   
Catherine Deneuve esittää Inhossa belgialaista tyttöä, joka elää Lontoossa ja vähitellen menettää otteessa todellisuudesta. Elokuva alkaa tytön elämän miltei dokumentaarisella havainnoinnilla, jossa keskeisellä sijalla on tytön kyvyttömyys tulla toimeen omansa tai muiden seksuaalisuuden kanssa. Tämän jälkeen Polanski lähes huomaamattomasti vaihtaa kerronnan näkökulmaa niin, että katsoja joutuu jakamaan Carolin subjektiiviset näyt ja hänen kokemansa kauhut. Näin elokuva vetää katsojan pois täsmällisesti määritellystä ajan ja paikan tietoisuudesta skitsofreenikon ajattoman, häilyvään sisäiseen maailmaan samalla, kun Carol menettää työpaikkansa, eristäytyy huoneistoonsa. Pinnalta katsoen Inho muistuttaa Psykoa, mutta Polanski kieltäytyy niistä ulkoisista kiinnekohdista, jotka ovat luonteenomaisia Hitchcockin elokuvalle ja päätyy arvoitukselliseen kuvaan Carolin ilmeettömistä kasvoista.
   
Inhon voi nähdä myös erittelynä neitsyyden kultista ja sen menettämiseen liittyvistä peloista. Perustana on yksinkertaisimpien biologisten tosiasioiden vääntyminen muotopuoliksi. Inhon Catherine Deneuve kävelee kadulla pitkä tukka levällään. Miehet viheltävät, mutta Lolita-käyttäytymisen veteraani jatkaa matkaa tiedostamatta lainkaan lietsovansa juuri niitä reaktioita, joita itse enimmin pelkää. Tytön vieraantumisen kehitys ja hänen putoamisensa yhä syvemmälle primitiivisten, silti yhteiskunnallisesti edustavien pelkojensa kehään on välitetty todistusvoimaisin, aistillisin shokkikuvin, kasvavana kyvyttömyytenä suorittaa arkipäiväisimpiä askareita, korvikkeeksi kehittyvänä kouris-tusmaisena tarrautumisena väkivaltaisiin ratkaisumahdollisuuksiin. Pienistä yksityiskohdista lähtien tämä sairaalloisen seksuaalimoraalin tutkielma kehittyy myös ansiokkaaksi englantilaisen yhteiskunnan luokkaluonteen erittelyksi. Ulkomaalaisesta näkökulmasta on aiheessa etua, kuten todistavat omalla tahollaan myös amerikkalaisen Joseph Loseyn ensimmäiset Englannissa tekemät elokuvat.

— Roy Armesin (A Critical History of British Cinema, 1978) ja Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975) mukaan