THE INGLORIOUS BASTARDS

“Why do you keep such peculiar company? I’ll tell you why. Because you are a bastard. All Americans are mongrels. Negro. Jew. Polish. Italian. Irish. Every possible race. And your women are whores! You are all like children. Coca-Cola. Hollywood. Chewing-gum. Stupid country bastards!!!”
– Saksalainen komentaja (Donald O’Brien) amerikkalaisille sotavangeille

Kuten monet italialaiset genreohjaajat, Enzo G. Castellari on elokuvantekijäsuvun jäsen: ohjaaja Marino Girolamin poika ja näyttelijä Enio Girolamin pikkuveli, joka otti 60-luvun lopulla äitinsä tyttönimen ja ryhtyi Enzo Girolamista Enzo G. Castellariksi. Castellari kuuluu niihin Italian populaariohjaajiin, jotka vaihtoivat usein lajia ja imitoivat Hollywood-menestyksiä, mutta erottuivat silti massasta kerronnallisten tavaramerkkiensä avulla. Poliisitrillereitä, westernejä ja post atomico -kaahausscifiä ohjanneen Castellarin ”hyperkineettinen” tyyli tarjoaa runsaasti toimintaa ja lennokkaita stuntteja, joita on tehostettu näyttävillä hidastuksilla. Väkivaltaisuudestaan huolimatta Castellarin elokuvat eivät sisällä italotoiminnalle tyypillisiä kyynisiä painotuksia vaan perinteisiä inhimillisiä arvoja. Euroopassa monesti työskennellyt ”blaxploitaatiotähti” Fred Williamson pitää Castellaria mantereen parhaana toimintaohjaajana.

Likaisen tusinan (The Dirty Dozen, 1967) ja Rautaristin (Cross of Iron, 1977) innoittamassa Quel maledetto trendo blindatossa Williamson on Canfield, eräs amerikkalaisista sotavangeista, jotka pakenevat miehitetystä Ranskasta Sveitsiin ja tekevät selvää matkan varrella kohtaamistaan saksalaisjoukoista. Paljastuu, että osa joukon tuhoamista ”saksalaisista” olikin valepukuisia jenkkikommandoja, jotka oli lähetetty pysäyttämään tuhoisia raketteja kuljettava panssarijuna. Vankilalta välttyäkseen karkurit joutuvat itse hyökkäämään vihollisjunaan kirjaimellisesti räjähtävässä loppunäytöksessä
 – Lauri Lehtinen 1.5.2004

“The Thing about guys like (Anthony) Dawson (= Antonio Margheriti) or what’s his name, Enzo G. Castellari, or whatever, is that those guys do like a zillion movies, and I get a kick out of those films because in the case of those guys, and in particular Dawson – I mean the guy’s a hack but he’s a hack who really knows what he’s doing – you’re in good hands and they’re real fun, and Castellari… he did a load of disposable stuff like The Bronx Warriors (1990: I guerrieri del Bronx, 1982) and all those Mad Max-type movies, but I think he’s propably also the director who’s worked with Franco Nero more than anybody… The crime/action movies they did together are really good. He did one movie – and I think it’s one of the best movies in all Italian exploitation – The Inglorious Bastards!... they’re American soldiers who have been condemned to death and they escape, so they’re trying to get to neutral Switzerland, trying to carve their way out, fighting both the Americans and the Nazis… It’s terrific, it really is, really good, and the script is fantastic. It’s like a homage to Sam Peckinpah’s Cross of Iron, which was a smash in Italy, so they made a bunch of Cross of Iron rip-offs and that’s what this movie, stylistically, is taking its cue off.”
– Quentin Tarantino (haastattelu: John Martin, Giallo Pages #3; käytetty uudelleen Paul A. Woodsin kirjassa King Pulp: The Wild World of Quentin Tarantino, 1996)

Andra världskriget är endast ett svepskäl för skildringen av massmord, blodiga strider, förödande bränder, explosioner, ruiner och lik. En godbit för den ”lilla frustrerade hemmasadistens” filmarkiv.

– Henry G. Gröndahl, Hufvudstadsbladet 20.8.1978