IHMISTEN PAHEET

Monien avantgarde-ohjaajien tavoin unkarilainen uudistaja Miklós Jancsó yhdisti 1970-luvulla seksin ja yhteiskunnalliset teemat. Ihmisten paheet (1976) selittää Mayerling-tragedian Itävalta-Unkarin prinssin salatulla elostelukapinalla. Vanhan vallan miehet katkaisevat orgiat visuaalisesti mahtavassa vaihtoehtohistoriassa. Tuleva vapaan rakkauden poliitikko Ilona “Cicciolina” Staller nähdään sivuosassa.
***
Miklós Jancsón tuotannon italialainen kausi on hyvin usein jätetty huomiotta tai käsitelty vain parilla sanalla kriitikoiden toimesta. Ihmisten paheet (1975) on hyvä esimerkki. Elokuva on herättänyt suuttumusta lähtien ensimmäisestä näytöksestä Cannesissa vuonna 1976. Huolimatta satunnaisista hyvistä arvosteluista tai uudelleenluennoista se on edelleen yksi hämärimmistä ja laiminlyödyimmistä töistä ohjaajan kaanonissa.

Ihmisten paheet on uudelleentulkinta tosielämän Mayerling-tragediasta, jossa kruununprinssi Rudolf ja hänen rakastajattarensa, paronitar Maria Vetsera tekivät itsemurhan, koska eivät saaneet mennä naimisiin. Jancsó, ja hänen käsikirjoittajansa Giovanna Gagliardo, vihjaavat, että tämä on vain "virallinen versio." Heidän tarinansa mukaan rakastavaiset murhattiin Rudolfin isän, keisari Franz Josefin miesten toimesta. Elokuva paljastaa myös motiivin näihin murhiin: Rudolf ja hänen ystävänsä aikoivat kaataa keisarin hallinnon. Todistaakseen keisarille, että hänen aikansa on ohi, ja että nyt on oikea hetki päästää nuoret valtaan, he houkuttelevat Itävalta-Unkarin keisarikunnan parhaiden perheiden lapsia linnassa järjestettäviin valtaviin orgioihin. Siellä otetut valokuvat lähtevät keisarille kiristysmielessä, ja vakuuttaakseen hänet päästämään uusi hallinto valtaan. Tietenkin tarina on "keksitty". Käsikirjoitus lähtee tunnetusta tositapauksesta ja kuvittelee jatkuvasti todellisuutta uudelleen nerokkaalla tavalla. 

Jancsón aiemmissa elokuvissa alastomuus oli merkki nöyryytyksestä; Ihmisten paheissa se on merkki vapautumisesta. Jo Punaisessa psalmissa (1972) vaikutti, että suurin osa naisista oli valinnut alastomuuden ilmaistakseen vapauttaan mutta nyt ohjaaja menee pidemmälle. Tässä elokuvassa alastomuus on eroottista ja molemmat sukupuolet sekoittuvat paljauden ylistyksessä. He suorittavat myös kaikenlaisia seksuaalisia akteja ilon ja ekstaasin tilassa – ei siksi, että heidät on määrätty tekemään niin. Kun Jancsón edellisissä elokuvissa valtaapitävät määräsivät alastomuuden, nyt se on kapinallisten pöyhkeilevää vapaan tahdon osoitusta – samaan aikaan, kun valtaapitävät näyttävät haluavan peittää jokaisen sentin ihoa niin monella kerroksella kuin mahdollista. Vanhassa järjestelmässä lihallisuuden oli oltava näkymätöntä. Valtaan pyrkivälle uudelle järjestelmälle sen esittely on kapinaa. Luonnoton univormu (armeija, papisto) korvataan luonnollisella yhdenmukaisuudella: paljailla nuorilla kehoilla – kaikki kauniita ja samalla erilaisia. Katsoja saattaa tuntea levottomuutta tämän kauniin alastomuuden runsauden edessä – osittain ainakin – koska niin suuri määrä fyysistä täydellisyyttä tekee meidät tietoisiksi omista puutteistamme.

Mitä teemaan ja kerrontaan tulee, Ihmisten paheissa saattaa näkyä jatkuvuutta Jancsón aiempaan tuotantoon mutta sen esteettinen lähestymistapa tuntuu täysin erilaiselta. Se ei näytä vastaavan hänen aiempia eikä myöhempiä elokuviaan. Muutamista harkituista kuvista huolimatta kuuluisat pitkät otokset, joista tuli melkein ohjaajan tavaramerkki, ovat vähissä. Kun hänen parhaissa elokuvissaan on vain muutamia kymmeniä otoksia, Ihmisten paheissa Jean-Pierre Jeancolas on laskenut niitä yhteensä 343. On otettava huomioon, että tätä elokuvaa ei kuvannut Jancsón tavanomainen yhteistyökumppani János Kende tai Tamás Somló vaan Tomislav Pinter – erinomainen kuvaaja mutta Jancsón tyyliin tottumaton.

Huolimatta vähäisistä taiteellisista virheistä elokuva on vahva työ. Se kuvastaa paitsi tilannetta kommunistisessa Unkarissa (ja itäblokissa yleensä) myös tilannetta länsimaissa, missä nuoret liikkeet yrittivät vallankumousta 60- ja 70-luvuilla. Se oli kuitenkin vallankumous, jossa kapinalliset tiesivät, mitä he eivät halua mutta eivät suinkaan olleet varmoja siitä, mitä he halusivat. Näin Jancsó osoittaa olevansa paitsi historian myös nykyaikaisen yhteiskunnan kirkasjärkinen analyytikko. Kun nuoret tässä elokuvassa toivovat saavansa äänensä kuulluiksi, he ovat väärässä – sillä valtaapitäville hiljaisuus sopii paremmin yhteiskuntajärjestyksen säilyttämiseksi. Tämä järjestys on kuitenkin yhtä mielivaltainen kuin epäjärjestys yhteiskunnassa, jossa on liikaa rajoituksia ja sääntöjä. Jos virallinen rituaali perustuu satunnaisesti valittuihin elementteihin, niin kruununprinssin pilkkarituaalit ovat yhtä perusteltuja kuin keisarillinen etiketti.

Silti voiko uutta järjestelmää määritellä pelkästään vanhaa vastaan? Se, mitä ei ole vielä olemassa ei synny itsestään; jopa anarkia tarvitsee jonkinlaista organisointia. Vaikka on selvää, että Jancsón myötätunto kuuluu kapinallisille, on myös selvää, että hän varoittaa kapinasta ilman ohjelmaa. Tällainen vallankumous on tuomittu epäonnistumaan. Kuitenkaan hänen lähestymistapansa ei ole uuskonservatiivinen (miksi kapinoida, kun olet tuomittu epäonnistumaan?) vaan edistyksellinen (kapinoi, jos haluat mutta valmistaudu epäonnistumaan, mikäli et valmistele vallankumousta riittävän hyvin – ja pidä matkalla niin paljon hauskaa kuin mahdollista). Jancsó tietenkin itse kävi läpi vallankumouksia ja oli vuoroin euforinen ja pettynyt, joten hän tietää hyvin, mistä puhuu. Ihmisten paheissa hänen aiempien elokuviensa de-humanisoidusta politiikasta on tullut humaania.

– Rolland Manin (Kinoeye, vol 3, issue 3, 17.2.2003) mukaan Antti Suonio 1.6.2010.