HÄRMÄSTÄ POIKIA KYMMENEN

Härmästä poikia kymmenen (1950) tuo näkyviin kansanballadista ja -perinteestä tutut Isontalon Antin, Rannanjärven, Anssin Jukan ja "Kauhavan ruman vallesmannin". Körttiläisten ja häjyjen väkivaltaisia ristiriitoja taustoittaa Ahti Sonnisen perinnettä hyödyttävä musiikki. Kysyä sopii, ovatko ohjaaja Ilmari Unho ja kirjailija Artturi Leinonen katsoneet sillä silmällä lännen­elokuvia draamaa luodessaan.
***

Hannu Lemisen suosittu Rosvo-Roope (1949) luotsasi kotimaiseen elokuvaan pitävän yhdistelmän, jossa kansanballadien pohjalta seikkailtiin ja tanssittiin Venäjän vallan alaisessa Suomessa [– –]. Ohjauksessaan Härmästä poikia kymmenen (1950) Aleksis Kiven ja Aappo Ojanperän elämäkertojen parissa ansioitunut nuori veteraani Ilmari Unho osasi liittää tämän uuden trendin vanhaan ja vakaaseen, laululliseen pohjalaisperinteeseen ja onnistui näin luomaan yhden perustelluimmin toiminnallisista elokuvista mitä Suomessa on tehty.

Artturi Leinosen alkuperäiskäsikirjoitukselle rakentuva elokuva on mielekkäästi pystytetty kompromissi yhtäältä kansatieteellisen tarkkuuspyrinnön ja toisaalta legendojen, Isontalon Antin, Rannanjärven, Anssin Jukan ja "Kauhavan ruman vallesmannin" edesottamuksista kertovien laulujen, romanttisten tuntojen väliltä. Etelä-Pohjanmaan 1860-luvun historialliset voimat piirrettiin selkeinä ääriviivoina puukkojunkkareitten eli häjyjen väkivaltamenojen taustamaastoksi. Herännäiskansan, körttiläisten osuus häjyjen taltuttamisessa näkyy elokuvassa tehokkaampanakin kuin professori Heikki Ylikankaan, Puukkojunkkareitten esiinmarssin (1976) kirjoittajan, tutkittujen käsitysten mukaan oli historiassa asian laita.

Kysymys on kansanballadien vapaasta muuntelusta [- -]. Tutut laulut ja rallatukset kaikuvat elokuvassa kaiken aikaa: Ahti Sonnisen taustamusiikki etenee niiden varassa. Laulut tuntuvat syntyvän juuri tapahtumien hetkellä tai sitten ne ikään kuin inspiroivat henkilöitä kertaamaan teoissa sen mitä laulujen sanat ilmoittavat jo tapahtuneen. Vaikutelma on joka tapauksessa omalaatuisella tavalla vieraannuttava, varsinkin jaksossa jossa Anssin Jukka sisarineen ajaa häihin ja hoilaa: "Anssin Jukka kun häihin lähti, niin aisalla istui piru." [- -]

Kestävintä elokuvassa on Eino Heinon kameran vangitsema luonto, joka kokokuvissa kohoaa vaikuttavana esille. Avausjakson pilvet ja usva peltojen yllä, kehittelyvaiheiden joenvarren niityt ja pilvet aamukasteen raikkaudessa, keski-osien maidonvalkeat poutapilvet - kaikessa hohkaa keskikesän heleys ja miltei haavoittava kauneus. Pohjanmaan viljavat lakeudet tarjoutuivat oivalliseksi näyttämöksi puukkojunkkareitten riuskoille ajoille.

Maantien ylle nousee sankka valkoinen pölypeitto häjyjen hevostellessa viikatteet aisoissa sulkujen lävitse rinkipolskaamaan mittumaaria Hippula-kalliolle. Elokuva syttyy näinä luonnon ja toiminnan korkean täyteisinä hetkinä anarkistiseen menoon ja elämäniloon. Se on harvoin koettu tunne suomalaisessa elokuvassa.

– Matti Salo teoksessa Suomen kansallisfilmografia 4 (1992) KL 16.2.2000