ERÄS RAKKAUSTARINA

Rakastavaisten nuoruus (13-15 vuotta) on luonnollisesti Erään rakkaustarinan olennainen tekijä: on kyse ensirakkaudesta, koko olemuksen täyttävästä tunteesta. Koemme, kuinka suuri on Pärin ja Annikan ujous osoittaa toisilleen kiintymystä – he kumpikin tarvitsevat kaverinsa avuksi esittelijänä. He yrittävät alkuvaiheissa myös salata tunteensa ilmaukset toisiltaan, näytellä kovaa ja välinpitämätöntä. Roy Andersson on käsitellyt hetkeä, jolloin he viimein pääsevät toistensa lähelle, suurena juhlana: pelkkä kävely sillalla riittää kameran alhaalta hitaasti seurattavaksi, kiintymys on niin intensiivistä. Tunne on tietenkin tavattoman altis haavoittumaan: kun nuorten välit toviksi rikkoutuvat, koko maailma uhkaa sortua, ja sovinnon hetki on elokuvan pakahduttavin kohta. Elokuvateatterissa saattoi aistia täydellisen mukanaelämisen, Andersson vangitsi katsomon Pärin ja Annikan suhteeseen.

Pärin ja Annikan rakkaus on niin väkevä, että se pystyy muuttamaan ympäristönkin. Kun he ovat viettäneet yhteisen yön ja tanssivat yöpuvuissaan vuoteella, Andersson on pannut kameran kiertämään piharakennuksen seiniä: aurinko paistaa huimaavan kirkkaasti, puut viheriöivät, aiemmin niin ankea, köyhä asuinympäristö on saanut uuden  sykähdyttävän ilmeen. Kameran liikkeellä on toisaalta selkeästi kerronnallinen tehtävä: spiraaliliikkeen päättyessä seurataan Evaa, Annikan tätiä, joka tulee sunnuntaiaamun vierailulle yksinäisyyttään ja ahdistuneisuuttaan helpottaakseen.

Annika ja Pär ovat tavallisia nuoria, eivät mitään ihmelapsia tai neroja niin kuin Kjell Greden aikalaiselokuvassa Harry Munter. Vain heidän keskinäinen rakkautensa antaa heille hohtoa. Nähdään myös miten heidän toverinsa kunnioittavat tätä rakkautta ja auttavat vaikeuksissa. Niinikään Pärin aikuiset työkaverit autokorjaamolla suhtautuvat myötätuntoisesti romanssiin. Tätä nuorta rakkautta ei yhteiskunta, niin paha kuin muuten onkin, pyri tappamaan, niin kuin Romeon ja Julian tragediaa seuraten lähes kaikissa merkittävissä nuorten kuvauksissa à la He elävät öisin, Nuori kapinallinen, Kuumetta veressä, Cherbourgin sateenvarjot.

Romanttisen tunnelman eheys johtuu siitäkin, että Eräs rakkaustarina on kesäinen elokuva. Kaupunkinäkymät ovat avarat ja lopussa ollaan maalla, joskin aikuisten maailma paljastuu vasta maalla räikeimmin. Elokuvassa on lepopäivän tunnelmaa. Aikuisten elämän sunnuntaisen raskauden ja staattisuuden vastapainona on nuorten romantikkojen maailma täynnä jännittynyttä odotusta.

Nuorten tunteiden tuoreuden, herkkyyden, väkevyyden ja puhtauden vahvistaa jyrkkä vastakohta heidän vanhempiensa avioliittojen kanssa. Pärin ja Annikan vanhemmat elävät herkeämättömän kilpailun, statuksesta, rahasta ja menestyksestä kamppailun, kaikista mahdollisista pikkuseikoista huolehtimisen yhteiskunnassa. Pannaan vaikka merkille Annikan isän, Johnin mekaaniset harrastukset: espanja, metsästys, pianon kalkutus. Alkoholin litkiminen, karjumiset ja aavemaiset hirnumiset, itsekseen puhuminen kielivät minuuden särkymisestä. Hänet on vallannut syvä itseinho – onnettoman rakkaudettoman avioliiton, ammatinkin (jääkaappien edustuksen ja myynnin) aiheuttamien turhaumien tuloksena. Jos Annikan vanhemmat edustavat epäonnistuneita porvareita, keskiluokkaa, niin Pärin vanhemmat ovat menestyneitä työläisiä: isä on ylennyt autokorjaamon omistajaksi. Vaikka Pärin vanhemmat vaikuttavat onnellisilta, niin myös isä on kilpailuyhteiskunnan uhri, sen näyttää jo hänen tapansa murehtia asuntoon hankituista kääntöovista, pyhäpäivän suuresta kiistakysymyksestä.

Eräs rakkaustarina päättyy hyvin autenttisilta vaikuttaviin rapujuhliin, jotka lopullisesti paljastavat aikuisten elämäntyylin onttouden. Annikan isää etsittäessä (kaikua Antonionin Seikkailusta?) sumusireeni ulvoo jatkuvasti taustalla, ja hysteria purkautuu, etenkin Annikan äidissä, joka on näytetty miestään vihaavana itkeskelijänä ja joka tulee aivan epätoivoiseksi luullessaan tämän hukkuneen. Loppujaksoissa on fellinimäistä kohtalon tuntua, lohdutonta apeutta, jonka Pär ja Annika kokevat etäämpää ymmällään. Mikä lie heidän tulevaisuutensa?

Nuorten ja vanhempien maailmoja, sukupolvia välittävän hahmon asemassa on Annikan täti, Eva, yksinäisyydestään kärsivä nainen, jolla on onneton suhde Lennartiin, sadistisesti käyttäytyvään salaperäiseen mieheen. Lennartia on kuvattu kaarrellen luultavasti siksi, että hänen raa'at väkivaltaiset otteensa olisivat yksityiskohtaisemmin esiteltyinä saattaneet muuttaa kokonaisuutta kovin melodramaattiseksi. Evalla on luottamuksellinen kontakti Annikaan, mutta herkkyys, josta tämä kontakti todistaa, on kyllä käynyt hänelle varsin kalliiksi. Eva ja Pärin isoisä rinnastuvat elokuvan alussa, sairaalassa ja puistossa, ja kumpikin saa tilaisuuden puhua yksinäisyytensä koko kipeyden julki. Ruotsalainen yhteiskunta ei ole rakennettu yksinäisiä eikä heikkoja varten. Evan yksinäisyys on yhtä herkkää ja intensiivistä kuin nuorten rakkaus ja yhtä hyvin sekin nähdään onnettomien tai muuten pysähtyneiden avioliittojen vastakohtana. Roy Anderssonin hieno elokuva noudattaa periaatteessa uskollisesti Denis de Rougemontin klassisen tutkimuksen L'amour a l'occident/ Love in the Western World (alk. 1940) näkemystä, länsimaissa ilmennyttä väistämätöntä ristiriitaa intohimon ja avioliiton välillä, sitä vakaumusta, että vain avioliiton ulkopuolella on romanttista ja intohimoista rakkautta.

Anderssonin elokuvanäkemykseen vaikuttivat monet lähteet: neorealistit (etenkin De Sica), Neuvostoliiton herkät modernistit (kuten Tsuhrai), tsekkoslovakialaiset arkipäivän lyyrikot (lähinnä Forman), puolalaiset Wajda ja Polanski, uuden aallon visionäärit (Truffaut etunenässä), Buñuel, amerikkalaisista ensi sijassa Kazan ja Penn. Ruotsalaisista kirjailijoista suosikki oli Stig Dagerman. Carnén Sumujen laituri kummitteli Andersonin toisen upean elokuvan, käsittämättömän kielteisesti vastaanotetun Giliapin taustalla.

– Matti Salo (1971, 1997), tietoja täydentänyt Marjo Pipinen 4.3.2008.