ERÄS ELÄMÄNTARINA

"En valinnut aihetta. Minulle ehdotettiin tätä elokuvaa sillä ehdolla että ottaisin pääosaan Maria Schellin. Luin uudelleen romaanin ja tunsin että saatoin tehdä elokuvan. Maupassantille "Eräs elämäntarina" on kertomus huonosti avioituneesta naisesta, joka ei voi erota koska evioero on kielletty. Itse korostin tarinan edelleen ajankohtaista puolta: miten vaikeaa kahden ihmisen on elää yhdessä. Huolimatta siitä että nainen pelkää, hänen elämänsä todella alkaa vasta avioliiton myötä. Hän haluaa rakentaa ja omistaa. Miehelle sitä vastoin avioliitto merkitsee päätöstä, hän kärsii avioliitostaan ja sen kahleista.

Minusta "Eräs elämäntarina" muistutti "Villipalmuja", tätä Faulknerin mestariteosta. Hänen laillaan kuvasin miestä naisen hahmossa ja päinvastoin. Siitä tämä alituinen veren, hulluuden, kuoleman, rajuilman, yliluonnollisen ja seksuaalisen väkivallan purkaukset, jotka tämän psykologisen romaanin pikkuporvarilliset puitteet. Olin uskollinen enemmän hengelle kuin kirjaimelle ja tahrin käsikirjoitukseni sivut tällä verellä, tällä hulluudella, tuhkalla ja laavalla ja yritin vapauttaa henkilöissäni kosketuksen luonnon primitiivisiin voimiin. Olin kuvitellut heidän hääyönsä taivasalle, viljapellolle – mies miltei raiskaa vaimonsa ja avaa tämän korsetin veitsellä jota hän piti tappelussa haavoittuneessa kädessään. Sen jälkeen heidän välilleen vakiintui sotatila. Mies yritti orjuuttaa hänet vaitiolollaan, halveksunnallaan ja lyönneillään, nainen keskittyi kuluttamaan aikaa joka on voimakkaampi kuin tunteet joita se kalvaa ja syövyttää kuin meri. Maria Schell edusti aikaa, naista silmätysten metsän kanssa mikä taas symboloi villin ulkoilmaihmisen (Christian Marquand) elinympäristöä.

Tämän elokuvan myötä opin myös värin käytön. Halusin antaa värille dramaattisen roolin, herättää sen avulla haluamani yleinen ilmapiiri. Koko elokuva rakentuu vuodenaikojen kierrolle ja annoin jokaiselle oman värinsä: syksylle violetti, keväälle oranssi, kesälle vihreä. Mutta samalla yritin ajatella väriä myös suhteessa kohtausten jatkuvuuteen, suunnitella näyttelijöiden puvut suhteessa lavasteisiin. Jos siis esim. Maria Schell syksyllä harhailtuaan pudonneiden lehtien täyttämässä puutarhassa astuu sisään, hänen oli mentävä salonkiin jonka violetit seinät heijastivat hänen sekasortoaan eikä esim. ruokasaliin tai käytävään joiden värisävyt olisivat rikkoneet sen melankolian ilmapiirin jonka halusin luoda. Tämä kaikki oli mietittävä jo käsikirjoitusvaiheessa.

Opin myös sen että ohjaus merkitsee sitä että kuvataan ihmisten sisäisiä tunteita niiden ruumiillisten ilmentymien kautta, niin kuin tanssissa. Kymmenien lyhyiden yksittäisten otosten sijasta päädyin menetelmään kuvata kukin kohtaus yhdellä otoksella yhteen menoon, niin kuin elämässä. Tämä vaati vain kameran ja näyttelijöiden liikkeiden täsmällistä suunnittelua. Näyttelijää voi verrata vankiin jonka sisäinen vapaus alinomaa pyrkii esiin. Jos hän haluaa ilmentää iloa, on parempi saada hänet tuntemaan ennen ja samassa liikkeessä surua: juuri tämä rytmin muutos näyttelijän esityksessä on ilmaiseva.

– Alexandre Astruc