BLACK AND TAN & S.T. LOUIS BLUES & MIDNIGHT RAMBLE: OSCAR MICHEAUX AND THE STORY OF RACE MOVIES

USA , 1929

 

Mustien amerikkalaisten etnisiä elokuvia oli tehty jo mykällä kaudella. Pearl Bowserin dokumenttielokuva Midnight Ramble: Oscar Micheaux and the Story of Race Movies (1994) kertoo ensimmäisen mustan amerikkalaisen mestariohjaajan tarinan.

Varhaisiin äänielokuviin tallentui mustia artisteja kuten Duke Ellington (Black and Tan, 1929) ja Bessie Smith (St. Louis Blues, 1929).
***

Pinnan alla Midnight Ramble isännöi draamaa, jossa muuttuvat koodit kohtaavat toisensa. Siihen on annettuna asemoitu ennaltamäärätty, yksinäinen, monologinen diskurssi mustista kansalaisista amerikkalaisen elokuvateollisuuden mykällä aikakaudella. Silloin vallitsi asennekoodi, jolle olivat ominaisia melkein rivot käsitykset, rasistinen vastine pornografialle. Olkoonkin, että sitä kultivoi yhteiskunta, joka oli ihastunut omaan ihmeellisyyteensä. Mahdollisuuksien maassa mustat kansalaiset esittelevät sitten ensi kertaa minkään maan valkokankaalla vaihtoehtoisia tapoja katsoa mustan ihmisen raskaasti rodullistettua hahmoa. Etääntyminen yhteiskunnallisesta kuolemasta on aluksi hapuilevaa. Kuin vaistonsa ohjaamana ensimmäiset mustat elokuvatuottajat suuntautuvat aluksi komediaan, jossa ero vallitsevan pornon ja mustien omien näkemysten välillä on vähiten transgressiivista.

Oscar Micheaux astuu näyttämölle, kun suuri muutos on käynnissä. Vakavien mustien henkilöiden sijoittaminen vakavaan tilanteeseen – tämä oli representaation vallankumous, jota amerikkalaisen yleisön on vieläkin vaikea käsittää tai arvostaa. Sellaisten draamojen seuraaminen ei merkitse ainoastaan, että voimme hyväksyä mustat ihmisinä vaan myös tunnustaa, että voimme myös oppia heidän kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos olisi olemassa YK:n turvallisuusneuvosto kuvamaailmalle, kysymys kuuluisi, miksi tuollaisia kuvauksia levitetään niin vähän ja hölynpölyä niin laajasti.

On helppo nähdä, että Micheaux ja hänen kumppaninsa ottivat draamansa liian vakavasti, jopa melodraaman kulta-aikaan nähdenkin. Aikakauden perusdiskurssina olevan rasistisen pilkan varjo häilyi heidän yritystensä yllä. Hollywoodin ivamukaelmien mielikuvat väijyvät aina näiden todellisten mustien kuvausten takana. Itse asiassa Micheaux ja hänen aikalaisensa lisääsivät elokuviinsa rutiinimaisesti koomisia kameo-osia ja sivuhenkilöitä pehmentääkseen siirtymää ja myös tarjotakseen oman mustan koomisen vaihtoehdon.

Michaeux oli niin hallitseva hahmo rotuelokuvissa, että on aihetta pohtia, olisivatko hänen elokuvansa, jos ne olisivat valmistuneet kehittyneen elokuvateollisuuden oloissa, voineet saada merkittävän roolin klassisuutta tavoittelevan kerrontakoodin kehityksessä. Vaiheessa, jossa Micheaux'n kerronnallinen jäsennys olisi saattanut tulla hallitsevaksi yhteiskunnallisen käyttäytymisen ja elokuvallisen ilmaisun sanakirjat muuttuivat. Mustien elokuvasta tuli varhainen uhri prosessille, joka tuli laajemmin tutuksi paljon myöhemmin. Yhteiskunnallisen integraation mahdollisuudet vesittivät itsemäärittyneiden tyylien ja arvojen latausta.

Diskurssit kutsuvat dialektiseen yhteenvetoon. Varhaiset Hollywoodin coon-elokuvat olivat teesi ja Micheaux'n draamat antiteesi. Sitten Micheaux'n repertuaarista tuli teesi ja Hollywoodin hieman uudistetuista mustia näyttelijöitä sisältävistä elokuvista antiteesi. Mutta tästä dialogista nousevat impulssit johtivat kuviin, jotka olivat entistä vapaampia kaavamaisesta rodullistamisesta.

Yksi Midnight Ramblen ansioista on se, että Oscar Micheaux'n seikkailuun keskittyessään se kertoo meille jotakin sankarillisesta etsinnästä, joka ei ole aina selvästi voittoisaa eikä vailla ristiriitoja, sotkua ja tappioita. Emmekö me kaikki voisi oppia jotakin siitä? Juuri se oli kysymys, jonka Micheaux halusi elokuvillaan meille esittää. Mitä vikaa on meissä, kun meidän tarvitsee yhä tuottaa vastauksia?

– Clyde Taylorin mukaan (Le Giornate del Cinema Muto, ohjelmakirja 2001) AA 9.2.2010