BATTLE IN HEAVEN

Juuri kun luulimme, ettei ole mitään uutta projektoriauringon alla, Carlos Reygadasin Batalla en el cielo rymistelee valkokankaalle mieliä myllertävänä ja iskuvoimaisena. Siinä on aineksia enemmän kuin yhteen elokuvaan, se pursuilee ovelia kuvallisia ideoita, ja sen rohkeaa moraalista tasapainottelua voisi ensi silmäyksellä luulla räikeäksi eksploitaatioksi. Reygadas on Catherine Breillat'n ja Tsai Ming-liangin meksikolainen vastine, maansa elokuvan tulenkantaja, jonka esikoiselokuva Japón (2002), niin vaativa ja skandaalimainen kuin se olikin, lienee tarjonnut vasta esimakua siitä, mitä tuleman pitää.

Batalla en el cielo on elokuvaksi olennoitunut mysteeri, yhtä kunnianhimoinen kuin mihin sen otsikko viittaa. Sen hardcore-osasto on jo niin pahamaineista, sen formaalinen älyllisyys niin vakavaa ja sen sanoinkuvaamattoman autiuden kuvaus niin syvälleluotavaa, että se miehittää katsojan kallon kuin hunniarmeija.

Saamme tietää, että ensimmäinen, abstraktisti kuvattu suihinotto on eräänlainen päiväuni, ja tytön kyynelet, jotka ennakoivat tulevaa eksploitaatiodraamaa, osoittautuvat merkityksettömiksi. Paksu kalu kuuluu Marcosille (Marcos Hernández), joka on kenraalin keski-ikäinen, isovatsainen autonkuljettaja Mexico Cityssä. Suun omistaja on Ana (19-vuotias Anapola Mushkadiz), kenraalin tytär, joka prostituoi itseään. John Tavenerin kosmisesti kipuileva musiikki enteilee hitaasti tippuvia vihjeitä. Marcus saa puhelinsoiton. Vauva on kuollut, mutta kenen? Marcos kohtaa lihavan vaimonsa (Bertha Ruiz) maanalaisen käytävällä, jossa hän myy viltille levitettyjä kelloja ja hilloa. Jotakin on mennyt vinoon. Rikos, jonka yksityiskohdat selviävät meille hitaasti, alkaa myrkyttää elokuvaa ja Marcosia.

Reygadas on sanonut, että narratiivi on vain markkinoiden vaatima veruke elokuvan teolle. Hänen menetelmänsä sisäisten mielentilojen kuvaamiseksi on yhtä vaikeapääsyinen kuin tarina. Alkujaksostaan alkaen Batalla en el cielo on epävakaiden perspektiivien tangoa. Kerran toisensa jälkeen otos alkaa yhden henkilön näkökulmasta ja muuttuu sitten huomaamattomasti joksikin aivan muuksi. Ääniraidallakin on vuoksia ja luoteita, ja kokonaisvaikutelmana on syvällinen, lähes filosofinen rauhattomuuden tunne.

Meistä Marcus näyttää melkein unissakävelijältä, mutta jopa narsistinen Ana huomaa, että miehen mannerlaatat ovat siirtyneet paikoiltaan. Heidän yhdyntänsä, joka on kuvattu ilman simulointia, on elokuvan armonisku. Virtuoosimaisessa kameranliikkeessä, jolla Reygadas päihittää niin Hitchcockin kuin De Palmankin, Reygadas panoroi ja ajaa pois naivasta parista ja ikkunasta ulos 360 astetta vangiten otokseen ympäristössä käytäviä keskusteluja. Koko ajan Reygadas on tietoinen elokuvareflekseistämme.

Elokuvan magma – Marcosin sisällä kiehuva syyllisyys – pysyy pidäteltynä, mutta henkeäsalpaava jännite kasvaa orastavassa tietoisuudessamme. Merkit ja ihmeet kertyvät. Katselemme puuta, jossa äänekäs lintuparvi kommunikoi toisen lintuparven kanssa ja vaikenee sitten pahaenteisesti. Elokuvan suhde kansalliseen sielunmaisemaan on epäsuora mutta olennainen kuten Kätketyssä. Meksikon surreaalista lähestymistapaa kristilliseen ikonografiaan kuvataan tuoreesti, huipentumana tuhansien pyhiinvaellus Basílica de Santa María de Guadalupeen. Kiihkeästi monella tasolla liikkuva Batalla en el cielo saattaa olla vuoden elokuva.

– Michael Atkinsonin mukaan (Village Voice 7.2.2006) AA 28.9.2010