ASSUNTA SPINA

2. ITALIALAINEN MYKKÄELOKUVA

Varhainen italialainen ylsi maailman maineeseen mahtavilla antiikkispektaakkeleillaan. Mutta tehtiin myös aivan toisenlaista elokuvaa, jonka tekemiseen innoitti vuosisadanvaihteen veristinen kirjallisuus. Veristit olivat pyrkineet kuvaamaan maalaisten, köyhien ja riistettyjen elämää tarjoten lukijalle mahdollisuuden myötäelää heidän kärsimyksiään. Heidän suurin mestarinsa oli ollut Giovanni Verga, joka teoksissaan pyrki aikaisempaa objektiivisempaan olosuhteiden ja henkilöiden kuvaamiseen, jättäen pois perinteisen romaanin filosofoinnit ja moraalisoinnit. Luigi Capuana vaati kirjoittajan täydellistä persoonattomuutta ja psykologisten prosessien hahmottamista pelkästään objektiivisten seikkojen esittämisen kautta - aivan kuten elokuvassa on tehtävä.

Elokuvan parissa verismi kantoi hedelmää lähinnä Napolissa. Nino Martoglion Sperduti nel buio (Sumuun eksyneet, 1914) edusti elinvoimaista, realistista suuntausta verismin ja myöhemmän neorealismin hengessä. Se kuvattiin todellisissa ympäristöissä ja ainakin osa näyttelijöistä oli amatöörejä. Ehkä tärkeintä oli kuitenkin työväenluokkaisten henkilöiden kuvaaminen, sillä näin osoitettiin myös heidän kohtaloidensa olevan elokuvalle sopivaa materiaalia. Myös Gustavo Serenan Assunta Spina kuuluu tähän traditioon.

Verismodraamat edustivat mielenkiintoista kehitystä myös näyttelijätyön suhteen. Eurooppalaisilla näyttelijöillä oli amerikkalaisia kollegojaan paljon paremmat mahdollisuudet hioa eri teatteritraditioiden tarjoamia mahdollisuuksia uuteen ilmaisulliseen ympäristöönsä. Tähtinäyttelijöillä kuten Francesca Bertinilla tai Lyda Borellilla saattoi olla pitkiä soolonumeroita, joissa he ikään kuin improvisoivat tietyn teatterista ja kuvaamataiteista periytyneen ele- ja asentokielen varassa. Kussakin elokuvamaassa lienee ollut oma teatterieleiden traditionsa, mutta ne juontuivat siinä määrin suhteellisen universaalista gestiikasta tai vähintäänkin länsimaissa laajalle levinneestä elehtimisen ja ilmehtimisen tavoista sekä teatterissa että maalaustaiteessa, että ne olivat yleisön ymmärrettävissä kun elokuvat tulivat kansainväliseen levitykseen. Biograph-yhtiöllä Yhdysvalloissa oli oma eleiden sanakirjansa, jonka mukaan esimerkiksi ilmaan kohotettu nyrkki, joka äkisti laskee vartalon viereen, ilmentää päättäväisyyttä. Kasvojen peittäminen käsillä tai kätkeminen käsivarsiin ilmentää epätoivoa tai häpeää, pelkoa taas ojennetut kädet joiden kämmenet torjuvat pelon kohdetta. Käsien kohottaminen suoraan ylös on kuin huuto: “Auta minua Herra!”, kun taas käsien kohottaminen poskelle tai molemmille puolille päätä edustaa “naisellista ahdinkoa” jne. Monia näistä ja niiden variantteja löytyy myös Assunta Spinan (1915) loppukohtauksesta, jossa Francesca Bertinin esittämä nimihenkilö tahtomattaan vie kaksi mustasukkaista miestä tuhoon (joista varsinkin Micheleä esittävän, elokuvan ohjanneen Gustavo Serenan suoritus on myös hyvin hallittu ja luonteva). Kohtauksen intensiteetti on niin voimakas ja Bertinin näyttelijäntyö psykologisesti niin hienosti virittynyttä, että perinteiset käsienvääntelemiset torjunnan ja estämisen eleistä puhumattakaan vaikuttavat, jos nyt eivät sentään ’luonnollisilta’ niin ainakin raastavan koskettavilta pikemminkin kuin huvittavan liioitelluilta. Bertinin myös toteuttaa ne niin persoonallisesti, että niiden on helppo mieltää kasvavan henkilöstä ja tilanteista pikemminkin kuin näyttelijän omaksumista vakioisesta elekielestä.

Henry Bacon 28.1.2003