ARIEL

Aki Kaurismäen saatesanojen mukaan Ariel on omistettu “suomalaisen todellisuuden muistolle”. Tähän tyypilliseen letkautukseen sisältyy myös elokuvan tematiikka ja runollinen lataus tiiviissä pakkauksessa. Ariel on rakkaustarina, joka on sijoitettu pitkäjännitteisempään suomalaiseen todellisuuteen kuin Napakymppi-asenteiden, osaketalletusten, työsuhdeautojen tai lökäpöksy-ongelmien hyväntuulinen juurettomuus. Ariel on aivan Kaurismäen elokuvakertomusten ydintä, miltei inventaario hänen aikaisemman tuotantonsa ihmisistä ja teemoista, mutta entistä kypsyneemmässä muodossa. Mikä ennen oli poikamaisesti puberteetista, on nyt juurtunutta ja monitahoista, vakavamman tarkastelun kestävää. Ensi kertaa Kaurismäen ihmisyhteisössä on mukana lapsi ja onneaan etsivänä perusyksikkönä pariskunnan sijasta perhe.

“Hallitun rakennemuutoksen” Suomi on tunnistettavasti Arielin todellisuutta, korutonta kertomaa yhteiskunnan uhreista. Tietysti nämä häviäjät ovat “kaurismäkeläisiä” puhtaudessaan ja elämänuskossaan, tietysti tarina sisältää uskomattomia käänteitä ja kuvioita, jotka viittaavat enemmän rikoselokuvan tai melodraaman konventioihin. Tämän maailman asioista on yhtä kaikki kysymys, silloinkin kun Kaurismäki ei tyydy arkirealismiin, vaan rakentaa unelmien ja tarujen kerroksia. Jo elokuvan nimi viittaa mielikuvitusmaailmaan: Ariel on laiva, jonka on määrä kuljettaa päähenkilöt toiseen ja parempaan elämään; ohi tämän Ariel on tietysti pesuainemerkki ja Shakespearen Myrskyn henkilöhahmo, vangittu mutta vapautta janoava ilman henki, joka liikkuu kuin ajatus ja pystyy muuttamaan muotoaan näkyvästä näkymättömäksi. 

Ariel on kotimaiseksi ja jopa Kaurismäen tuotteeksi harvinaisen monisäikeinen elokuva sekoittaessaan saumattomasti myös viihteen mytologiaa realistiseen lähestymistapaan. Sujuvasti elokuva kytkee aineistokseen taustalla soivien iskelmien sanoituksia sekä käsittelee niiden sentimentaalisia haaveita arkisen elämänpiirin vaikuttavina tosiseikkoina. Kokonaisvaikutelma saattaisi muodostua tahattoman huvittavaksi, ellei Kaurismäellä olisi siunattua taitoa osoittaa unelmien sivuavan tätä arkea rikastuttavaa tajuntamaailmaa kepeän ironisesti. Kun Kaurismäen visuaalinen ilmaisu vielä suosii Bressonista muistuttavia, lakonisia ja himmennykseen päättyviä otoksia, nuo kohtaukset korostavat syrjään sysättyjen ihmisten moraalista oikeutusta takertua unelmiinsa sekä kamppailla niiden vahvistamina päällekäyviä olosuhteita vastaan. Iskelmien välittämät lupaukset korvaavat heille yhteiskunnallisen tietoisuuden ja muokkaavat heidän käsitystään elämisen paremmasta vaihtoehdosta jossakin valtamerten takana, “kaihon kultamaassa”, kuvitteellisessa turvapaikassa jossa viimeiset ovat ensimmäisiä. Arielin samalla kertaa romanttiseen ja askeettiseen sielunmaisemaan on tarttunut jotakin olennaista suomalaista luonteenlaatua jäytävästä peruskaihosta.

— Helena Yläsen (HS 22.10.1988), Tapani Maskulan (TS 25.10.1988) ja Sakari Toiviaisen (IS 21.10,1988) mukaan.