ALADDININ TAIKALAMPPU

(Volshebnaja lampa Aladina/Aladdins magiska lampa), NL , 1966

 

Boris Rytsarevin Aladdinin taikalamppu (1967) on Neuvostoliiton lastenelokuvatuotannon komea voimannäyte. Siinä Aladdin-pojan, kauniin prinsessan ja pahan velhon kohtalot  kietoutuvat toisiinsa sadun tunnelmaa tihkuvissa itämaisissa ympäristöissä ja värikylläisissä maisemissa.
***
Tuhat ja yksi yötä -tarinakokoelma tuli Euroopassa tunnetuksi 1700-luvulla orientalismiin suuntautuneen kiinnostuksen myötä. Kokoelma on hyvin moniaineksinen, sen alkujuuret ovat intialaisissa satukokoelmissa, jotka Persian kautta kulkeutuessaan keräsivät mukaansa yhä erilaista aineistoa, kunnes kokoelma sai nykyisin tunnetun nimensä ja kehyskertomuksensa 1300-luvun Egyptissä. Lopullista versiota kokoelmasta ei ole olemassa, laajin ja vanhin käsikirjoitus on peräisin juuri 1300-luvulta. Tällöin kokoelmaan tuli mukaan faaraoiden ajan egyptiläistä ja juutalaista perinnettä, niiden mukana länsimaissa ehkä tunnetuin kertomus, ihmesatu "Aladdinin taikalamppu". Satuperinnettä edustavat kokoelman vanhimmat osat, mutta uusin, tuhannen vuoden takaiseen Bagdadiin sijoittuva aines on hyvinkin realistista tarinaperinnettä. Suullisen kerronnan lähtökohdistaan huolimatta kokoelman kertomukset ovat usein pitkällisen kirjallisen perinteen muokkaamia, taidesatuja samaan tapaan kuin uuden ajan eurooppalaiset vastineensa.
  
Venäläistä satuelokuvaperinnettä jatkaen ohjaaja Boris Rytsarev (1930-1996) teki sadun pohjalta elokuvansa Aladdinin taikalamppu vuonna 1966. Elokuvasta tuli suosittu ja niinpä Gorkille nimetyssä lasten elokuvastudiossa työskennellessään hän jatkoi lajityypin parissa.

Elokuvassa näkyvät Rytsareville ominaiset groteskin humoristiset ja ironiset painotukset. Moneen kertaan myös valkokankaalla kerrottu tarina on sinänsä tuttu. Syrjäkaupungin köyhä mutta komea poika joutuu sattumalta mukaan suureen seikkailuun. Hemmoteltu sulttaanin tytär haluaa oikustaan nähdä ohi kulkiessaan maahan polvistuneen Aladdinin kasvot, vaikka tietääkin, että hänen kasvonsa nähneen rahvaan edustajan kaula täytyy tämän jälkeen katkaista. Samaan aikaan maailmanherruuteen pyrkivä paha velho Magribinets on tähdiltä kuullut, että juuri Aladdin voi auttaa häntä löytämään hänen pyrkimyksilleen olennaisen taikalampun, jonka sisässä on hallitsijansa kaikki toiveet toteuttava henki. Prinsessa ja Aladdin rakastuvat toisiinsa, mutta tarvitaan monta ihmettä täynnä olevaa käännettä, ennen kuin he voivat elää elämänsä onnellisina loppuun. Elokuva on visuaalisesti näyttävä, vaikka sen erikoistehosteet ovat varsin yksinkertaisesti toteutettuja. Sen suurena ansiona on kaksiulotteisten kuvasommitelmien taitava rakentelu sekä animaatiotekniikan ja hyppyleikkausten tehokas käyttö. Elokuvan harkittu värimaailma virittää katsojan itämaisen sadun tunnelmaan, jossa mitkä tahansa ihmeet ovat mahdollisia.

Aladdinin taikalamppu sijoittuu orientalismin perinteen uudempaan vaiheeseen. Erilaisuutta edustava itämainen kulttuuri on tullut jo niin lähelle, että sen toiseus ei enää pelkästään kiehdo erotisoidulla erilaisuudellaan, vaan se pitää myös tehdä vaarattomamman tuntuiseksi tekemällä sen edustajista koomisia samaan tapaan kuin vaikkapa Ahmed Ahne -sarjakuvassa. Seuraava vaihe kehityksessä on tietysti nähdä toiseus täysin erilaisena, hylättävänä. Elokuvasta voi halutessaan lukea myös Neuvostoliiton aikalaishistoriaa kommentoivia piiloviestejä. Sulttaanin lähimmät miehet juhlivat johtajaansa heittelemällä tätä ilmaan, kun hänen tilalleen taian ansiosta ilmestyykin paha velho Magribinets. Tästä miehet eivät hätkähdä, vaan toteavat olevan sama, kuka heitä hallitsee. Sulttaanin viisas neuvonantaja puolestaan kääntelee kirjanoppineen dialektikon tapaan asioita niin vinhaan ympäri yhä uudelleen, ettei tunnu itsekään tietävän, mitä tarkoittaa.

– Jarkko Silén 26.9.2004