24 HOUR PARTY PEOPLE

1980-luvun Manchesterin musiikkipiirit Joy Divisionista New Orderiin levyttivät Tony Wilsonin Factory-levymerkille ja bailasivat hänen Hacienda-klubillaan. Michael Winterbottomin 24 Hour Party People (2002) uusintaa osan brittiläistä rock-historiaa Robby Müllerin hektisen digitaalikameran tallentamana.
***
***
24 Hour Party People kertoo punkin ja uuden aallon synnystä kuvaten ajanjaksoa 1976-92, jolloin Manchester ja Tony Wilsonin (Steve Coogan) perustamat Factory Records ja Hacienda-klubi toimivat brittiläisen populaarimusiikin mekkana. Idealistinen Wilson tarjoaa levytysmahdollisuutta ilman taiteellista tai taloudellisesti riipiviä sopimuksia, ja hiljalleen Factoryn kautta ensimmäiset levynsä julkaisevat kulttiyhtyeet kuten Joy Division, Durutti Column ja Cabaret Voltaire. Maineen kasvaessa elämäntyyli muuttuu ja huumeisen huvittelun pyörteissä Wilsonin avioliitto tuhoutuu, samaan aikaan kun lupaavimman yhtyeen, Joy Divisionin Ian Curtis (Sean Harris) tekee itsemurhan. 1980-luvun edetessä maailma ottaa omakseen ensin Joy Divisionin tuhkista nousevan New Orderin ja Shaun Ryderin (Danny Cunningham) luotsaaman Happy Mondaysin, sitten dance- ja rave-kulttuurin, jonka jälkeen rahaongelmat ja väkivalta kasvavat ongelmaksi.

24 Hour Party People on perinteisestä fiktiokerronnasta piittaamaton metaelokuva, joka kommentoi kaiken aikaa itseään, ennakoi tulevia tapahtua ja kiistää väitteitään. Uuttera brittiohjaaja Michael Winterbottom liikkuu silminnähden omalla alueellaan hahmotellessaan paikoin hurjaakin popkollaasiaan, jossa kokenut kuvaamisen ammattilainen Robby Müller onnistuu lennokkaasti yhdistämään rosoiseen digikuvaukseen uutispätkiä ja dokumenttimateriaalia. Elokuva tarjoaa myös rock-kulttuurista kiinnostuneille herkullisia cameo-rooleja, näemme mm. vaihtoehtoyhtye The Fallin Mark E. Smithin Hacienda-klubin jonossa sekä punk-yhtye The Buzzcocksin perustajäsenen, Howard Devoton saniteettitilojen siistijänä.

Elokuvan keskeisimpänä hahmona nähdään monipuolisen brittikoomikko Steve Cooganin tehokkaasti sisäistämä Tony Wilson, mutta varsinaista päähenkilöä elokuvassa ei ole. Wilsonin suora repliikkikin ilmaisee painokkaasti: ”tämä elokuva ei kerro minusta, sillä olen sivuhenkilö omassa tarinassani”. Itseironinen 24 Hour Party People on kokonaisuutena viihdyttävä teos, jonka monissa käänteissä kukkii oivaltava huumori. Silti sillä on myös vakava perustansa, joka tulee erityisen vaikuttavasti esiin Ian Curtisin kohtaloa peilatessa.
– Otto Suuronen 6.9.2007