12 TUOLIA

Tomás Gutiérrez Alea (1928-1996) oli koulutukseltaan lakimies. Saatuaan oppiarvon Havannassa hän opiskeli Rooman Centro Sperimentalessa ja sai ohjaajan diplomin. Hän palasi Kuubaan Batistan aikana ja oli mukana ryhmässä, joka teki kokeellisen lyhytelokuvan El Megano, joka heti kiellettiin. Tänä aikana hän ohjasi lyhytelokuvia Cine-Revistalle ja vallankumouksen voitettua 1.1.1959 hän ohjasi dokumentaarit Tämä meidän maamme, Yleiskokous ja Kuolema maahantunkeutujalle. Pian vallankumouksen jälkeen valmistui myös hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Historias de la revolucion (Tarinoita vallankumouksesta). Kuten Espinosan Joven Rebelden tapauksessa on helppo ymmärtää, miksi tämä elokuva oli tehty: säilyttämään eräänlaista romanttista vallankumouksellista henkeä kasassa. Vasta vuonna 1966 elokuvassa Manuela Humberto Solas pystyi käsittelemään sissisodan aihetta romantisoimatta ja kääntämään sen toimivaksi elokuvaksi.

Jo varhaisissa dokumentaareissaan Alea osoitti pystyvänsä käsittelemään ajankohtaisia aiheita uudella ja vakuuttavalla tavalla. Hänen seuraavat elokuvansa 12 tuolia ja Byrokraatin kuolema olivat komedioita ja ne ovat hyvin hauskoja käyttäessään hyväksi ja uudistaessaan vanhojen slapstick-farssien perinnettä. 12 tuolia perustuu Ilfin & Petrovin tunnettuun satiiriseen klassikkoon porvariston jäänteiden irvokkaista seikkailuista vallankumouksen jälkeen. Alea ja hänen käsikirjoittajansa ovat sovittaneet aiheen Kuuban vallankumouksen jälkeiseen tilanteeseen. Keskeinen käsite on "siquitrillado" eli henkilö, joka on elänyt kauan aikaa muiden ihmisten työstä ja jonka vallankumouksen jälkeen on etsittävä jokin toinen ammatti pysyäkseen hengissä. Mitä tällainen ihminen tekee joutuessaan kasvotusten sosialistisen vallankumouksen kanssa? Niin kauan kuin vallankumous ei suoranaisesti koputa hänen ovelleen, "siquitrilladolla" on aikaa toimia ja juonitella: jotkut naamioituvat tavallisiksi ihmisiksi samalla kun he kiireesti siirtävät rahojaan johonkin sellaiseen maahan, missä vallankumouksen vaaraa ei ole. Toisilla on niin kiire paeta, etteivät he ehdi saada mukaansa kuin pari matkalaukkua. Ja viimein on niitä, joiden ainoa mahdollisuus on kätkeä jalokivensä ja toivoa, että he jonakin päivänä saavat ne vielä takaisin.

Tästä astelmasta kehkeytyy 12 tuolin juoni. Hipólito Garrigo on aito "siquitrillado", joka metsästää anoppinsa jalokiviä, jotka tämä on kätkenyt yhteen 12 samanlaisesta tuolista. Tämä tilanne on tarjonnut Alealle otolliset puitteet esittää tuoreita ja ironisia huomioita vallankumouksen jälkeisestä ajasta. Porvaristo ja amerikkalainen elämäntapa ovat tietysti ensisijassa elokuvan pilkan kohteina. Mutta kuten Byrokraatin kuolemassa ei tässäkään voi välttyä ajatukselta, että huumori on hieman helppoa, joskin varmasti ajankohdan huomioon ottaen tarkoituksenmukaista. Tietysti kaikki pitävät siitä, kun lihava porvari hikoilee läpi maaseudun ja kun hänen on nöyryytettävä itsensä saadakseen jotain saalista. Ja yhtälailla kaikki tietysti pitävät hyökkäyksistä arkipäivän byrokratiaa kohtaan. Mutta kuten Alea itse osoitti mestariteoksessaan Memorias del Subdesarrollo (Muistoja alikehityksen ajalta, 1967), vastavallankumouksellisen porvariston ongelma ei ole lainkaan huvittava eikä byrokratiaa vastaan ole syytä hyökätä nauramalla päätä irti elokuvissa.

- Andi Engeliin (Sight & Sound, Autumn 1969) ja muiden lähteiden mukaan