Afrikkalaisia sydämenlyöntejä

Orionissa on syyskaudella SEA/KAVAn historian 9. afrikkalainen sarja, ja se liittyy osaltaan Kiasman ARS 11 -näyttelyyn. Ohjelmistossa on 13 sydämenlyöntiä – rakkaudella poimittua elokuvaa – joista jokainen omalla tavallaan kertoo ja kertaa Saharan eteläpuolisen Afrikan historiaa ja nykypäivää.

Sarjan avaa Afrikan merkittävimpiin nykyohjaajiin kuuluva tshadilainen Mahamat-Saleh Haroun, jonka jokainen elokuva asettaa katsojansa ihmisen peruskysymysten äärelle. Muun muassa Venetsian festivaaleilla palkittu Daratt (2006) kertoo tilanteesta, jolloin vuosikymmeniä kestänyt sisällissota on päättynyt ja sotarikolliset armahdetaan. Mutta miten viedä sovitus ja armahdus yksilöiden tasolle, arkeen jonka on jälleen rakennuttava?

Un homme qui crie sai Cannesin festivaalien pääpalkinnon 2010. Se sijoittuu pääkaupungin N’Djamenan hienostohotelliin, joka on siirtymässä kiinalaisten käsiin. Sota varjostaa edelleen elämää ja saa hotellin portinvartijaksi alennetun Adamin tekemään poikaansa koskevan kohtalokkaan siirron. Tuloksena on eräänlainen Abrahamin ja Iisakin tarina, jossa ihminen yhtäkkiä on paljaimmillaan.

Sarja tekee myös kunniaa kahdelle edesmenneelle senegalilaiselle afrikkalaisen elokuvahistorian mestarille, Sembène Ousmanelle (1923–2007) ja Djibril Diop-Mambetylle (1945–1998). Sembènen voimakaskuvainen Ceddo (1977) ammentaa suoraan suullisesta perinteestä ja kuvaa afrikkalaisten uhmakasta taistelua islamilaista imperialismia, eurooppalaista kauppavaltaa ja katolista kirkkoa vastaan.

Sembènen viimeiseksi jäänyt, värikylläiseen kyläyhteisöön sijoittuva Moolaadé (2004) luo yhden Sembènelle tyypillisistä vahvoista naismuotokuvista, ja se on tinkimätön puheenvuoro tyttöjen ympärileikkausta vastaan.

Djibril Diop-Mambetyn Touki Bouki (1973) sinkosi aikansa poliittisesti aktiiviseen afrikkalaiseen elokuvaan eräänlaisen ufon tavoin. Tyylillisten kokeilujen, kahden nuoren rakastavaisen kuljeskelun ja poispääsyn kaipuun (”Paris, Paris, Paris!”) takaa pilkistää kuitenkin yhteiskunnan tiukka todellisuus.

Diop-Mambetyn Hyènes (1992) on saanut innoitteensa Friedrich Dürrenmattin Vanhan naisen vierailusta, mutta se on itse asiassa eräänlainen Touki-Boukin jatko-osa: raju ja upeasti kuvattu tarina miljonääriksi kohonneen Linguère Ramatoun paluusta nöyryytysten kotikylään.

Diop-Mambetyn viimeisiksi elokuviksi jäivät dakarilaistarinat Le Franc (1994) ja Auringon pikku myyjätär (1998). Ne ovat kunnianosoitus katujen lapsille, rohkeille, sitkeille, kohtalon murjomille ihmisille, joiden tarinoista heijastuu koko Diop-Mambetyn lämpö ja huumori.

Malilaisen Souleymane Cissén merkkiteos Yeelen (1987) voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon, ja se kertoo yhden ihmiskunnan perustarinoista – isän ja pojan välisen taistelun – häikäisevän ajattomina kuvina.

Malilais-mauritanialaisen Abderrahamane Sissakon elokuvissa on näkijän ja kokijan sanoma. Heremakono (2002) sijoittuu mauritanialaiseen satamakaupunkiin, jossa päähenkilö Abdallah viivähtää hetken odotellessaan pääsyä Eurooppaan. Hienoista pikkukohtauksista muodostuvan tarinan punaisena lankana on ihmisen ikuinen kaipuu ja valinta lähtemisen ja jäämisen välillä.

Burkinafasolaisen naisohjaajan Fanta Regina Nacron La Nuit de la vérité (2004) on lähes pelottavan ajankohtainen Norsunluurannikon kevään 2011 tapahtumien vuoksi. Mutta ohjaajan mukaan se syntyi 90-luvun sotien nostattamasta tarpeesta pohtia sovituksen välttämättömyyttä ja rauhantilan haurautta. Osittain oman sedän tarinaan pohjautuvassa elokuvassa on ikiaikaisen draaman sävy.

Burkinafasolainen S. Pierre Yameogo puolestaan nostaa esiin negatiivisten traditioiden painon tositapahtumiin perustuvassa elokuvassaan Delwende (2006). Noidiksi syytettyjen naisten kohtalon kuvauksessa on dokumentaarin viiltävyyttä.

Satu Laaksonen

Yhteistyössä: Institut Français, Kiasma, Cercle Franco-Finlandais, SB11 Helsinki World Sustainable Building Conference

HUOM! Ohjelmavihkossa ilmoitettu Afrikka-tapahtuma 15.10. on valitettavasti jouduttu PERUMAAN.

Sarjaan liittyen Lasten Afrikka ja ARS-perhepäivä 22.10.