Lokakuun nettivieraana Joona Tena

Pian ensi-iltansa saavan Syvälle salattu -trillerin ohjaaja-käsikirjoittaja Joona Tena poimi lokakuun ohjelmistosta klassikoita, jotka ovat jättäneet jäljen.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Joona Tena tunnetaan taitavana tarinakertojana ja lahjakkaana visualistina, joka on ollut palkittu ja kysytty heti uransa ensimetreistä alkaen. Kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla noteeratut lyhytelokuvat avasivat tietä ohjaamaan televisiolle sellaisia sarjoja kuin Kivi ja Kilpi (2001–2003), Parasta aikaa (2009–2010), Suojelijat (2008) ja Hiphop Hamlet (2010). Parhaillaan hän ohjaa ensi vuonna nähtävää 12-tuntista poliisisarjaa työnimellä ”Pikku-Roba”.

Ensimmäisen pitkän elokuvansa FC Venuksen Tena ohjasi vuonna 2005. Elokuva herätti kiinnostusta myös ulkomailla ja se on myyty mm. Englantiin, Japaniin, Kanadaan ja Brasiliaan. Uusin ohjaustyö, Pekka Lehtosaaren ja Mikko Tenhusen kanssa käsikirjoitettu psykologinen trilleri Syvälle salattu saa ensi-iltansa 7. lokakuuta. Tenalla on oma elokuvayhtiö, Cinergia Films.

Joona Tenan lokakuun valinnat:

Kun pyytää ihmisiä listaamaan suosikkileffojaan, esiin nostetaan yleensä vanhoja elokuvia. Kyse on tuskin vain siitä, että klassikot ovat älyllisesti turvallinen valinta. Luulen, että olemme useimmiten nähneet nämä vanhat elokuvat juuri sopivan herkässä iässä, vastaanottavaisessa vaiheessa, vailla vuosien ja kokemuksen tuomaa kyynisyyttä.

Kun katsoin lokakuun ohjelmaa, totesin tämän ainakin itsestäni. 
Siksipä valintani eivät huikaise erikoisuudellaan. Teemana olkoonkin se, että olen nähnyt nämä kaikki ensimmäisen kerran teininä, ja jokainen jätti pysyvän jäljen. Kenties jopa vaikutti tähän viheliäiseen uravalintaani.

Penn: BONNIE JA CLYDE 16.10.
Olin varsinkin nuorempana suuri Arthur Penn-fani. Bonnie ja Clyde on Pennin venytyksistä tutuin, koska sitä esitetään muita useammin. Myös Pienen suuren miehen ja Armottomien sankarittomuus ja aggressiivinen yhteiskuntakritiikki upposivat draamanjanoiseen angstiseen nörttiin. 
Tässä elokuvassa on pieniä elementtejä, joiden olen huomannut yhä hiipivän joihinkin omiin töihini ainakin ideointivaiheessa.

Rossellini: ROOMA - AVOIN KAUPUNKI 25.10. & 28.10.
Mikään elokuva ole tehnyt minuun suurempaa emotionaalista vaikutusta kuin tämä aikoinaan. Muistan yhä sen surun ja raivon, jonka natsipirujen raakuus sai aikaan. Olen nähnyt tämän vain kerran teinivuosien jälkeen. Silloin mukaan oli jo hiipinyt kuivaa analyysiä, eihän tämä mikään hienovarainen elokuva ole. Mutta eipä tätä olekaan tehty vuosikymmenten turvavälin takaa, vaan sodan loppuvaiheiden vielä myrskytessä. Huikeaa.

De Sica: POLKUPYÖRÄVARAS 26.10. &29.10.
Tämä on La stradan ohella suosikkini neorealistisista elokuvista, ja tarinaltaan hienoin kaikessa yksinkertaisuudessaan. Näennäisesti hyvin pienestä ja arkisesta asiasta luodaan suuria tunteita mitään alleviivaamatta. Kyyneltä pukkaa, kun pikku Brunon surullinen katse pelastaa isän väkijoukon vihalta. Omissa töissäni on melkein aina lapsirooleja, ja tämä loppukohtaus taitaa kummitella taustalla eräänlaisena mallina koskettavasta lapsen näyttelijäntyöstä.

Scorsese: TAKSIKUSK 27.10. & 29.10. (digitaalisesti restauroitu 4K-kopio)
En oikein tiedä, rakastanko tätä vai ihailenko vain etäältä. Ehkä sekin ärsyttää, kuinka paljon Taksikuskia on jäljitelty Hollywoodista hämäläisiin videopajoihin. Joskus Travisin sisäinen monologi on tuntunut epäuskottavalta kirjallisuussitaatteineen, joskus pelottavan syvälliseltä ristiriitaisuudessaan rujon katumaailman kanssa. 
Schraderin käsikirjoitus kannattaa lukea, siinä on yllättävän akateeminen fiilis verrattuna Scorsesen elokuvaan. Oli miten oli, onhan tämä valtavan hieno elokuva.